Sinking in the ocean of faces

Piikkilankakerä

2012-01-25T18:01:00.005+02:00

Ben Hayward - Midna's desperate hour re-arrange

Ajatukset risteilevät päässäni kuin jalanjäljet lumessa, ympärilläni on hienostuneen taidokkaasti aseteltu kaaos. Mä en tykkää tästä, en tykkää yhtään. En tykkää itsestäni, tai suoraan sanoen en edes oikein ymmärrä tätä koko tilannetta. On vaikea tajuta, että minusta on yhtäkkiä tullut 15 kiloa painavampi, on kuin koko tarinani olisi yhtä julmaa pilaa. Maailma näyttää samalta kuin ennen, ja se pelottaa. Vain oikeuteni syödä on mielessäni laskenut nollille. Haluaisin niin palavasti vaan laihtua, yksi sanoo että kaksi kiloa, toinen "vielä pikkusen" ja kolmas tahtoo nähdä kakkosen johtamassa lukujonoa. Mahdollisuudet ovat kuitenkin vähissä. Ymmärrän myös, että jos lähtisin taas jahtaavaan tippuvaa unelmaani, ei leikki ehkä loppuisi koskaan. En tiedä, mitä tavoittelisin jos vielä alkaisin, mutta joka tapauksessa en sitä vapaaehtoisesti lopettaisi. Olisi siis maailman typerintä laihduttaa "edes se pari kiloa" juuri ja tismalleen nyt, kun minun on kirjaimellisesti pakko parantua.
Minä kyllä myös haluan parantua ja aina vaan enemmän. Edes se toinen puoli ei lähiaikoina ole keksinyt uusia keinoja sanoa vastaan. En kuitenkaan onnistu luopumaan laihdutuksen ajattelusta. Viime päivinä pääni on täyttynyt joka helvetin sekunti kalorimääristä, dieettivaihtoehdoista ja painoindeksin jatkuvasta tarkkailusta. Käteni vain pysyvät puhtaana pelistä, tai tässä tapauksessa toisin päin : kerta toisensa jälkeen tartun lusikkaan ja syön, syön vaikka tiedän että lihon, syön vaikka painoni roihuaa kirkkaanpunaisina palavina liekkeinä takaraivossani, syön, vaikka kukaan ei käske syömään.
Syön, syön, syön. Lihon, lihon, lihon. Ihan niin kuin tätä painoa ei olisi jo muutenkin tullut tarpeeksi. Musta on tullut pullukka ja olen myös itse siitä tukahduttuvan tietoinen.

Ahdistun siitä, että paraneminen pitäisi lopettaa, ja ahdistun siitä että tässä tilanteessa en saisi laihduttaa. Tiedän, mitä olen tekemässä - minä hitto vieköön parannun - mutten tiedä, miksi kaikki tuntuu olevan niin epäjärjestyksessä. Kuitenkin samalla kaikki on ihan normaalisti, pelottavan, puuduttavan, masentavan normaalisti. Mutta myös niin kauniin, vatsan pohjaa kutittavan normaalisti.
Välillä ahdistus paisuu yli rajojen. Välillä olo on muuten vain kamala. En tiedä mitä tehdä, kun en tiedä, mihin suuntaan jotain pitäisi tehdä. Mielessäni on tasan tarkkaan yksi ratkaisukeino tähän sotkuun, ja se on laihtuminen. Tai, on tietysti yksi toinenkin, joka tavallaan kutkuttaa mutta tavallaan on ihan out of the question. En pidä kamalasti, eikä yllättäen pidä Aavakaan. Minun mielestäni en ole vielä valmis, Aavan mielestä voisin kaatua kauniimminkin. Välillä ne sekottuu.

Kuvittele nyt päivä päivältä lupaavammat lonkkaluusi ja yhtä tahtia kapenevat ranteesi.
Ei.
Kuvittele nyt 29-kiloinen keijunvartalosi viimeisessä vuoteessaan, jonka ympärillä ihmiset kauhistuneina katselevat.
Ei.
Kuvittele nyt, kuinka ne surullisena sanoisivat "se sitten vei sen." Minä vein sinut.
EI!

Siinä tuo kauniin kuvottava unelmani.
Yhä. Vieläkin. Niin. Kyllä.
Toisinaan.

Silti mulla menee ihan hyvin, kai.

- Varis

ps. mun ei ollut tarkoitus kirjoittaa näin synkästi ja sekavasti. Kaikki synkät ajatukset vaan valuivat helpommin paperille, ei se ihan näin mustavalkoista ole. Sekavuus taas hallitsee mun ajatuksia niin hurjasti.

Paraneminen on paskaa mutta elämä toivottavasti vaivan arvoinen.

Kuvat we♥it.comista

Kuka se on joka kuiskaa vastaan

2012-01-10T17:21:00.005+02:00

Marlon Roudette - New age

Tänään on tuntunut, että minun pitää jo mennä eteenpäin. Totuus viilsi taas kevyen naarmun kasvoihini kuiskaten ja muistuttaen: joskus on osattava antaa asioiden loppua. Minun pitää parantua, tehdä se eikä sanoa. Pitää kutoa sairauden kapeita lankoja paketiksi, ei enää levittää niitä verkoksi, ei enää edes suunnitella sitä. Olen jo tottunut saattamaan asioita etappi etapilta valmiiksi (vain muutamaan tapaan olen retkahtanut vielä uudelleen) mutta nyt on jo korkea aika ymmärtää, että ennen pitkää tämä sairaus on vietävä kokonaisuudessaankin päätökseen. Se on hyväksyttävä valmiiksi, siitä huolimatta ettei se itse tule sitä koskaan valmiiksi myöntämään. Tavotteita on miljoona saavuttamatta, mutta salaisuudeksi jää että vaikka ne olisin saavuttanutkin, tilalla olisi ollut vain miljoona lisää. Mutta kyse on minusta. Minä voin päättää. En vain halua, enkä osaa, mutta (ikävä kyllä) se ei haittaa. Että parantuisin, pakko on vain opetella.

Mua pelottaa pelottaa pelottaa, ja huolestuttaa. En halua jättää. Vielä ei (onneksi) tarvitse päästää irti sairaudesta; vaikein paikka on, että jostain silti pitää. On annettava periksi ja luovuttava tästä hetkestä. Enkä minä oikeasti halua kroonikoksi, enhän. Se tarkoittaa sitä paitsi, että eläisin koko elämäni "liian isona" - koska muuten en eläisi. Jos todella haluan tulla tyytyväiseksi tähän ihravuoristoon, mahdollisuudet käyvät vähiin. On pakko parantua. Jos haluan sitä, on pakko parantua joka tapauksessa. Toistan itseäni; turha hukata aikaa, vain turha.
Tämä kannustuspohdintana itselleni, sillä joidenkin asioiden on pakko muuttua. Tuntuu, etten osaisi saati haluaisi vielä päästää irti tyhmistä unelmista, mutta hetki hetkeltä alan uskoa enemmän että sekin ehkä pitääkin minua kiinni. Tänään tuntui, että minun olisi jo aika astua uuteen elämänvaiheeseen. Se ei ehkä käy, mua pelottaa vaan, mutta parantumispolulla on silti jo tapahduttava jotain. Vaatii rohkeutta lähteä tällaiselle tutkimusmatkalle, varsinkin kun ei edes tiedä mitä etsii, mutta rohkea satuloi ratsunsa silloinkin kun pelottaa. Mä en tiedä mitä mun pitää tehdä, onhan tämä menossa helpompaan suuntaan koko ajan. Silti lopputulos, vaikka se on vaikea määrittää, taitaa olla vain suoraa viivaa. Kai jokaisella on keinonsa, mutta mä en ole yksin ja se on pelastusrenkaani. Silloinkin kun pelottaa. Ei tarvitse olla terve tänään, ei tarvitse olla terve huomenna. Silti voi onnistua tänään ja onnistua huomenna.

On kai totta ettei me jakseta enää näin, vaikka välillä tuntuu että tätä voisi jatkaa ikuisuuksiin. Siksi muutan jotain, niin kuin säkin muutat, näki sen sitten silmillä tai sydämellä. Tämän pelin voi vain voittaa.
Tahdon elää, tahdon jäädä ihmisten mieleen. Ehkä muustakin kuin anoreksiasta.

- Varis

ps. mun menkat alkoi yli kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen. En oikein tiedä mitä ajattelisin. Tuntuu tosi ristiriitaiselta niin kuin kaikki.

Kuvat we♥it.comista, lainaus ratsun satuloimisesta ystävän tekemästä tsemppijulisteesta, alkuperältään John Waynen sanoma

Tarina vailla loppua?

2012-01-04T13:00:00.002+02:00

Johann Pachelbel - Canon in D

31.12.2011 - joulusta:

Jouluni meni hyvin, melko häiriöttömissä tunnelmissa ja suorastaan onnellisena - en kiellä ajatelleeni kokoani joka suklaapalan ja pähkinän jälkeen, en kiellä hymyilleeni vatsani nälänhuudolle eräänä päivänä, en voi kieltää edes salaa ja tiedostamattakin laskeskelleeni joulupäivällisen kaloreita aina sitä nauttiessani. Sen sijaan voin vannoa, että nämä ajatukset saivat korkeintaan tuhannesosan siitä ajasta, vaivasta ja huomiosta, mitä ne tavallisesti saavat. Huolimatta suklaa-ahdistuksesta nappasin sinnikkäästi konvehdin toisensa perään, pöydässä maistoin ja söin vielä vatsani kipeäksi jokaisesta ruokavaliooni kuuluvasta jouluherkusta, näläntunteeseeni vastasin kiitämällä keittiön hedelmäkorille.
Olisin totta kai voinut syödä enemmänkin - mutta silti minä söin.
Olisin voinut hymyillä aattonakin - mutta silti hymyilin vilpittömästi monena, monena hetkenä sen jälkeen.
Olisin voinut arvostaa itseäni enemmän - mutta silti arvostin tajuamattani edes sen verran, että sallin itselleni sen muutaman päivän lepäämisen, herkuttelun, elämän ja ennen kaikkea siitä nauttimisen, niin kuin kuka tahansa terve ihminen itselleen jouluna sallisi.

Aina olisin voinut onnistua paremminkin, mutta niin todellakin olisin voinut huonomminkin! Kaiken kaikkiaan tunnen tämän joulun onnistuneen ihan uskomattomasti. Ensimmäistä kertaa reippaasti yli vuoteen söin ilman ateriasuunnitelmaa ja sen luomaa pakkoa, nautin lahjoista tuntematta sisälläni samaa suurista suurinta ahdistavaa tyhjyyttä, ja olin niin hyvällä mielellä, että saatoin ihan oikeasti jakaa sitä myös muille. Aavan kuiskaukset olivat yhtä läsnä kuin aina muutenkin, mutta ignoorasin ne niin hyvin, että tunsin todella olevani kauempana sairaudestani kuin moneen pitkään vuoteen.

Vaihtuneen vuoden viimeisiä tunnelmia on vähän vaikea kuvata. Helpoiten määrittäisin oloni ehkä sekavaksi, mutta ei se oikein sitäkään ollut. Ennen kaikkea ajatukseni ovat ailahdelleet - eivät vuoroveden tapaan, vaan myrskypesäkkeen joka raivoaa yhtenä hetkenä pohjoiseen ja jo seuraavana etelään. Käytännössä minulla on mennyt ihan hyvin, hieman paikallaan ehkä, sillä tavallaan vaikka otan askeleita eteenpäin, teen ne tällä vyöhykkeellä enkä oikein rohkene astua seuraavalle. Tarkoitankin siis ailahtelulla oikeastaan vain liikehdintää mieleni sisällä; tekoihin heijastuvat korkeintaan erittäin äärimmäiset tunteet, ja niiden ollessa ikävänsuuntaisia, tunnerajalla vartioivaa suojamuuria ei läpäise enää edes yksi sadasta.
Tavallaan tuntuu, että mitä pidemmälle pääsen, sitä voimakkaammin ajatukseni eroavat kahteen suuntaan. Toinen osa tahtoo parantua ja toinen taas syvemmälle sairauteen, ja hetki hetkeltä ne molemmat vain varmistuvat tavoitteestaan. En siis todellakaan voi sanoa päässeeni eroon sairautta myötäilevistä ajatuksista, vaan ne vahvistuvat yhtä aikaa terveempien kanssa. Koko tyhmää sairautta leimaava ristiriita vain kasvaa ja kasvaa! Sellaiset pohjatunnelmat, joiden päältä hetkittäiset tunteeni ja ajatukseni ponnistavat, ovat olleet aika lailla nollissa. En osaa kuvata sitä oikein mitenkään: joku saattaa kysyä multa, "mikä fiilis?", ja jos vastaan rehellisesti, sanon: "ei mikään." Siksi ne hetkittäiset tunteet, olivat ne sitten hyviä tai pahoja, vievät mukanaan vahvemmin kuin koskaan. Ymmärrän, miksi ajatuksenjuoksuuni on vaikea ehtiä mukaan ulkopuolelta.

Tuntuu, että mitä pidemmälle etenen, sitä vahvemmiksi, selkeämmiksi ja pelkistetymmiksi ne kaksi minääni muuttuvat. Se hyvä alkaa jo iloita normaaliudesta, se uskoo kehuja sairauden voittamisesta kääntämättä niitä enää ylösalaisin, haaveilee, rakastaa ja uskoo unelmiinsa. Paha puoli taas on jo karsinut kaikki koristeensa. Poissa on sairauden tuoma valheellinen onni, kaikki hohto ja loisto, jäljellä vain luita, epätoivoa, kauhunhenkäyksiä ja kiusallisia oireita. Näennäisesti siellä ei ole mitään mukavaa; silti tämä osa minusta tahtoo sitä yksinäisyydestä ja itsensä vihaamisesta lähtien ja päättyen vasta pienimpään ikävään yksityiskohtaan.
Olen hämmentynyt. Olen jakautunut kahtia. Terve ja sairas taistelevat, odottaen vain kumpi saa minut puolelleen ja voittaa siten tällä erää aivan lopullisesti ja kokonaan. En kuitenkaan pysty tekemään valintaa, koska en pysty päästämään kummastakaan irti. Mutta se tulee vielä aikanaan, eikä minulle ole lainkaan epäselvää, kumpaan suuntaan kallistun. Täytyy vaan jatkaa ja kestää, toimia sen terveen mukaan, ja odottaa, kunnes lopulta irrotan Aavan sormet olkäpäältäni, yksi kelmeä luu ja repaleinen kynsi kerrallaan.
Kenenkään ei tarvitse pelätä, että hetkittäiset tunteet saisivat minut vahingossa väärään suuntaan. Minulla on nimittäin silloinkin tarpeeksi asioita pakottamassa, että teen niin kuin oikein on.

Parempaa uutta vuotta,
- Varis

Kuvat alinta lukuunottamatta we♥it.comista, otsikko Michael Enden kirjasta

...ja että olisin onnellinen.

2011-12-07T21:43:00.008+02:00

Agnes Obel - Katie Cruel

Taas yksi joulukuu. Kävelen pakkasaamussa päällä uusi M-koon takkini (se on petrolinsininen ja hyvin lämmin, ja pidän siitä kovasti) ja mietin, että tätä minä haluan. Tunnen elämää jalkoja vihlovassa pakkasessa ja suussani yhä maistuvassa joulukalenterisuklaassa, tunnen sitä ohi kiirehtivien ihmisten silmissä kun katseemme aina hetkeksi kohtaavat. Tunnen heidät, koska tunnen itsessäni elämän. Tunnen elämän, koska tunnen mahdollisuudet. Tiedän, että minulla on ne kaikki. Tiedän, että voin saada vaikka kaiken.

Tätä minä haluan.

Asemalla törmään alakouluikäiseen pikkutyttöön, jonka jalat ovat ohuet kuin risut ja polvitaipeet luista kulmikkaat. Silmänräpäyksessä tunteeni tekevät taas syöksykiidon alas, ja alan tottuneena katsella jokaista vastaantulijaa arvioiden: olenko minä tuon kokoinen? Junan vihdoin saapuessa katson itseäni ikkunalasista ja säikähdän. Tiesinhän minä, että mun reidet on isot, mutta en tajunnut että ihan noin isot! Alan vihata kehoani taas vielä vähän enemmän, ja silti en ymmärrä, miten päädyin tähän tilanteeseen. Yritän epätoivoisesti hokea mähaluantätämähaluanelämää mähaluantätämähaluanelämäämähaluan, mähaluan mutten saa pois mielestäni jyskyttävää käskyä väliin jäävästä lounaasta -- noin alkajaisiksi.

(En muuten ikinä jättänyt sitä lounasta väliin sen pahemmin kuin mitään muutakaan ateriaa. Elän yhä ateriasuunnitelmani orjana, ja hyvä niin, sillä ainakin säästyn ikuisuuskysymykseltä "syödäkkö vai eikö syödä?")

Ehkä pelottavinta kaikesta on se päivä kun vielä pitää päästää irti. Tavallaan teen sitä koko ajan, mutta silti seison turvallisesti sairauden syövytämillä mailla. Ennen elin sitä kosiskellen ja nykyään työnnän irti, mutta yhtä kaikki ajatus elämästä kokonaan ilman sitä saa minut yhä sävähtämään kauhusta. Olen ihan helvetin kyllästynyt ja helvetin väsynyt, ja puolet päivistä mietin vain, jaksanko enää. Mutta silti, silti en uskalla tehdä sitä yhtä asiaa, mikä pitäisi tehdä.
Irrottaa.
Toivon vain, että tämä olisi jo ohi, mutta silti pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta. Oikeastaan on aika helppoa syödä ja lihoa, on helppoa kävellä kahvilaan ja ostaa pala kermakakkua, tai vaikka kieltäytyä ystävän tarjoamasta lenkkiseurasta. Hoidan noita asioita yksi kerrallaan, ja tietysti kohdatessani ne tuntuu jokainen maailmanlopulta, mutta silti näen nyt, miten tiedostamattakin jätän kaikista vaikeimmat asiat pohjalle. Voimavarani kasvavat koko ajan, mutta niin kasvaa tekojen vaikeustasokin, ja sen seurauksena kehonsa hyväksyminen alkaa olla nyt samankokoinen haaste kuin ensimmäinen joka tapauksessa välipalan vajaaksi jättävä jäätelöpallo oli aikoinaan. En ole valmis vielä, saatan sanoa puolustellen, mutta tiedän pettäväni itseäni joka kerta, koska järkeni kertoo kyllä totuuden: rohkeus ei tule luokseni odotellen. Välillä on vain niin vaikea tietää missä raja kulkee, sillä onhan toisinaan ihan hyväksyttyä tyytyä odottamaan, tehdä asioita rauhassa ja omalla tahdillaan; ja silti se, koska parannun, on vain itsestäni kiinni, ja se tahti venyy helposti koko loppuelämääni kuljettavaksi langaksi. Haluanko todella sitä? Haluanko ihan oikeasti vain hävitä päiviä elämästäni kunnes niitä ei lopulta enää riitä minulle itselleni? Tiedän jo kuinka ruma, typerä ja kavala sairaus anoreksia on. Silti - silti - se edelleen vie sydämeni yhä uudestaan ja uudestaan. En vain opi olemaan haaveilematta luista, nälästä ja vielä-yhdestä-istumaannoususta.

Mutta se mikä kantaa, on unelmat. Unelmoin kirkkaista jäätelöpalloista ja läkähdyttävästä kuumuudesta Etelä-Afrikan kaduilla, tahdon vielä mennä naimisiin ja saada ehkä lapsenkin, purjehtia, ja kuunnella ystäväni murheita vaikka rahavaikeuksista "ylimääräisen" keksin syömisen sijasta. Unelmoin voivani hymyillä peilikuvalle, ostaessani uuden paidan tuntea olevani sen arvoinen, ja että olisin onnellinen. Vihaan katsoa tätä kärsimystä, kärsimystä ja kärsimystä, vihaan sitä miten mallinuket eivät anna meidän kävellä kaupassa ahdistumassa, ja itken ajatustakin kuunnella vielä yhdenkin kalpean kaverini lohduttomuutta kuvitteellisista läskeistä. Maailmassa on niin, niin paljon, asioita, ihmisen elämän kuuluu koskettaa niistä kaikkia. Minä haluan antaa elämälle takaisin sen minkä voin, kun olen saanut näin ainutlaatuisen lahjan elää hetken tässä paratiisissa. Ja voi kyllä! Nämä unelmat puhaltavat tuulta siipieni alle ja pikku hiljaa minä lupaan oppia pysymään ilmassa. Tästä ehkä on vielä pitkä matka, mutta sen aion kulkea pystypäin - kunnes vihdoin koittaa päivä, jolloin en enää tunne teoistani muuta kuin ylpeyttä.

- Varis, toivoen hyvää joulunodotusta ja yrittäen palata asiaan viime kertaista pikemmin ♥

Kuvat we♥it.comista.

Jos haluan elää

2011-11-15T18:07:00.001+02:00

Linkin park - Burning in the skies

"i'm swimming in the smoke
of bridges i have burned
so don't apologize
i'm losing what i don't deserve

what i don't deserve"

Kyllä. Minä aion päästää irti. Olen todella paranemassa, ja jokaisen mutakakkupalan, vihreän viinirypäleen ja maustetun cashewpähkinän jälkeen olen taittanut taas yhden askeleen tuhatkilometrisestä matkastani. Pikkuhiljaa olen päässyt jo kokeilemaan siipiäni oikean elämän piirissä, ja oikeastaan jok'ikisen kokemuksen myötä - niiden negatiivistenkin - varmistun päätöksestä, jonka tehdessäni sen lukkoonlyönnin hetki sujui niin kauhusta kankeana. En olisi kuitenkaan ikinä muuttanut mieltäni odottamalla ja pohtimalla, en vaikka kuinka pyörittelin asioita mielessäni, punnitsin ja harkitsin. Olen koko sairauteni ajan suhtautunut tähän kaikkeen päätellen ja pohdiskellen, ja uskon että juuri se, ja luontainen harkitsevuuteni, piti niin pitkään toisen jalkani haudassa. Asia on kuitenkin vähän kaksipiippuinen: ilman pitkää valmistautumiskauttani ratkaiseva päätös ei ehkä olisi ikinä syntynyt. Minä nimittäin uskoin aina pystyväni parantumaan heti kun olen siihen valmis, ja tuolloin en missään nimessä tuntenut vielä, jos i k i n ä , olevani sitä... tai edes haluavani sitä. Käsitykseni tulevaisuudesta oli pelkkää sumua, enkä tiennyt miten minulle salaisuuteni kanssa kävisi. En tahtonut ajatella eteenpäin, sillä en nähnyt tulevaisuuden odottavissa vuosissani mitään, en osannut kuvitella mitään, en oikeastaan sillä hetkellä edes kauheasti välittänyt asiasta. Minulla oli maailmassani vain se, mitä eniten halusinkin: sairauteni, ja siitä pidin kiinni kynsin ja hampain. En halunnut ajatella vaihtoehtoista elämää.
Salainen haaveeni ja täydellisen luottamukseni kohde oli silti aina keijupölyparantuminen.

Loppujen lopuksi en tietenkään ikinä kokenut mitään yhtäkkistä valaistusta, suurta asenteenmuutosta. Olen yhä sama ihminen kuin mitä olin lähtiessäni tähän, mieleni ei ole muuttunut vaan vain ajatukset sen sisällä (sen sijaan koen kyllä koko sairausaikani muokanneen minua ihmisenä aivan hirveästi.) Minussa elää tavallaan kaksi persoonaa, joista kumpikin hallitsee vuorollaan; niistä molemmat tahtovat vallan, ja molemmat toimivat vain toisen puuttuessa. Joka hetki ne yrittävät polkea toisensa maanrakoon, kiivetä korkeimmalle ja kierosti kuiskaillen kääntää ajatukseni ylösalaisin. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen osaan jo tunnistaa nämä kaksi puoltani melko taitavasti - nimenomaan siinä koen kehittyneeni ehkä eniten - ja ennen kaikkea tiedän myös, kumpaa minun pitää kuunnella. Olen jo oppinut, ettei hylätty puoli pysy koskaan hiljaa vaikka olisin valintani tehnyt, ei ennen kuin olen iskenyt sen maahan ja riistänyt siltä lopullisesti hengen. Siihen asti minun pitää vain olla vahva ja jaksaa vastustaa.

Minä haluan elämää; mikä sitten jarruttaa? Se, että tämä kaikki on niin uutta. Se, että minun pitäisi olla vahva. Se, että joudun luopumaan jo osaksi identiteettiäni kasvaneesta seuralaisesta, siitä minkä avulla tunsin vihdoin olevani jotain. Se, että paino on henkilökohtaisessa arvohierarkiassani edelleen ehdoton number one. Se, että kaikkein kotoisimmaksi tunnen oloni seistessäni itku kurkussa vaa'alla. Se, että ahdisessani löydän suurimman helpotuksen piirtässäni tunteideni särön sakset kädessä konkreetiseksi reiäksi käsivarteen - minkä olen luvannut lopettaa ennen kuin oikeastaan aloitinkaan. Se, että heräävä elämä tuntuu joskus ottavan enemmän kuin antaa, tiedän saavani sen vielä takaisin, mutta tällä hetkellä venyn voimieni äärirajoilla. Se, että silmäni kyyneltyvät joka kerta kun vastaan kävelee keijunvartaloinen ihminen. Se, että koulussa ajatukseni ovat feodalismin syntyperän sijaan siinä miten reisistäni tuli tällaiset. Se, että vaa'an lukemat - todelliset ja kuvitellut - toistuvat joka sekunti ajatuksissani tuhantena kappaleena. Se, että leviän koulunpenkille koko sen halkaisijan mitalta. Se, että olen liki kymmenen kiloa joskus muinoin sovitun painotavoitteeni yläpuolella. Se, että poliklinikalla vihjaillaan "napsimisesta" ja sen merkityksestä painonhallintaan. Se, että ihanteeni on yhä luinen keho vailla lihaksia, vailla sielua. Se, että tunnen päästäneeni kaiken kontrollin tuosta vaan hujahtamaan käsieni läpi. Se, että olen tätä menoa kohta paitsi virallisesti normaali, virallisesi vähän enemmänkin. Se, että koko "sairauteni" livahti karkuun minulta kuin metsästäjää pakeneva jänis. Se, että tunnun käyttävän sitä vain tekosyynä sallia itselleni ylimääräinen karkki tai raejuustoa puuron päälle. Se, että kukaan ei voi uskoa mitä kaikkea kulkee päässäni. Se, että hälytyskelloni soittavat päässäni taukoamatta viestiä "epäonnistunut". Se, että voisin jatkaa tätä listaa vaikka elämäni katkeamiseen asti.

Ennen kaikkea se, että sota kehoni ja ajatusteni välillä oli paisunut aivan järjettömiin mittasuhteisiin jo kauan, kauan ennen lihomistani ja sitä yhtäkkistä normaalipainorajan ylittämistä. Nyt minulla on vain aika sotku selvitettävänä. Olen ikävä kyllä tullut taas tulokseen, että ratkaisen tämän kaiken helpoiten laihtumalla - tällä kertaa tosin tiedän, etten tule tekemään sitä enää, vaan virheen täytyy olla päättelykyvyssäni eikä teoissani. Inho liittyy kyllä painooni, mutta oikeastaan tällä painolla ei ole sen kanssa juurikaan tekemistä. En tahdo antaa äskeisen kappaleen lannistaa teitä: olen vain rehellinen, ja kyllä, liki kaikki mainitsemistani asioista pyörivät joka päivä päässäni. Se ei silti tarkoita, että minulla menisi parantumiseni kanssa huonosti. Itse asiassa revin niitä ajatuksia ulos mieleni syövereistä ehkä hurjempaa tahtia kuin vielä koskaan. En ole yksin, ja yhdessä minä uskallan. Koska minä korjaan sadon. Minä elän onnellista elämää vielä joskus. Matkustelen, tanssin balettia, teen tyhmyyksiä, hankin vielä sen kissan, rakastan, hymyilen vähän ja naurankin ehkä.

Minä parannun.

- Varis, rakkaudella

ps. koulukiireideiden ansiosta tämänkin postauksen valmistuminen vei liki kaksi viikkoa - en vain ehdi tehdä muuta kuin opiskella, ja ne about puoli tuntia kun ehkä ehdin, olen niin uupunut ettei ajatukseni toimi. Olenkin ajatellut keventäväni lukion suorittamistahtia hieman ensi jaksosta alkaen. Mutta jos musta ei siihen mennessä kuulu mitään, niin en joka tapauksessa ole siis kuollut enkä aivokuollut!
Ajattelin muuten myös, kun yleensä postaukseni ovat aika pitkälti tätä samaa teemaa vaan, niin voisin totta kai toteuttaa jotain toivepostauksia, jos joku jotain keksii!

Kuva we♥it.comista.

Ennen auringonnousua

2011-10-10T19:35:00.012+03:00

Chisu - Sabotage

Se on mielessäni joka päivä ja joka sekunti. Se saa minut vihaamaan itseäni, sen vuoksi herään joka aamu uupuneena olemukseeni ja nukahdan joka ilta haaveillen laihuudesta. Päivä alkaa aina kyyneleitä nieleskellen, laukoi totuuksia sitten kiiltävä peili tai tarkan digitaalinen henkilövaaka, jonka nykyään saa kaivaa esiin piilostaan sängyn alta enää kolmesti viikossa. Nousen puntarille millä mielellä tahansa ja kuinka valmistautuneena ikinä, tulos saa minut aina valahtamaan polvilleni. Näyttö heijastaa milloin tuhannen gramman pudotusta, milloin kahdensadan nousua, mutta materialisoituneen jumalani viesti tuntuu olevan aina sama, ilkkuva pilkanhuuto ja kihisevä komennus: söisit vähemmän. Koulun penkillä istun reidet levinneinä, kuvotuksen vyöryessä yli kasvojeni ja puoliltapäivin huomaan kerta toisensa jälkeen käyväni sisään ruokalan ovista vaikka moraalini sanoo aivan muuta - eikä todisteitakaan löydy kuin tekojani vastaan. Painoindeksini kipusi kesän aikana melkein kahta ja puolta korkeammalle, irvistäen nyt kiistattomuudellaan: olen normaalipainoinen. Enkä minä kilojeni ansiosta saa enää hetkeäkään rauhaa, sillä painoni muistaa minut aina ja laittaa päässäni soimaan vain samaa loputonta nauhaa: laihdu, laihdu, laihdu...

Mikä minut sitten pitää pystyssä? Olen aina ollut aika herkkä tyttö, ja parantumisenikin etenee tunteitteni johdolla. Omassa yksityisessä tulitikkutornissani nykyhetki ei tarjoa mitään kannattelevaa, ja siksi siirrän katseeni kohti tulevaa. Silmäni ovat sokeat ja korvani äänistä vapaat, en voi kuin arvella ja uskoa, tai päättää olla uskomatta. Vailla todisteita heittäydyn kuitenkin mukaan uuteen peliin laittaen itseni ja arvoni vaaralle alttiiksi. Uskon, mutta se ei sikäli ole valinta, että vaihtoehdot ovat käyneet vähiin. Voin joko jatkaa näin ja opetella terveeksi, tai voin luovuttaa ja ratketa, antautua sisäisen maailmani pahuudelle päivieni loppuun saakka. Minulla ei ole mitään muuta kuin usko: se on ainoa aseeni ja myös suojani ja turvani, sillä maalailen tulevaisuuteen iloa ja elämää, sillä pakotan jalkani astumaan eteenpäin vaikka kaikki tuntuisi turhalta, ja sen kanssa kuljen epäilemättä. Haluan haaveilla elämästä ja paremmasta huomisesta, unelmoin että olisin terve ja tämä kaikki säilyisi enää haamuna muistoissani. Siihen minä uskon ja sitä myös tavoittelen. En tahdo kyseenalaistaa mitään, sillä ilman uskoani saisi jalkani vain ison, rautaisen pallon joka vääjäämättä vetäisi minut takaisin pohjaan. Elän uskoni varassa, sen suojattina ja orjana. Rima on pidettävä korkealla jos haluaa parantua kokonaan, sillä niin paljon helpompaa olisi tyytyä vähempään

Olen ottanut kurssin kohti elämää, suuntani on vahva ja varma, mutta silti kulku sinne käy kuin hirmumyrskyssä horjuen. Välillä en tiedä, olenko hyvä parantumaan vai vain toivoton sairastamaan, tai edes kumpaa haluaisin olla. Sydämeni sanoo että valitsin väärin, mutta en saisi kuunnella, koska se osa siitä on saastunut ja paha. Niin kutsuttu sairaus pesii sisälläni myrkyllisenä loisena, me käymme kamppailua kehostani ja ajatusteni hallinnasta. Joko minä tapan sen, tai se riistää minulta elämäni. Ja voihan tässä välitilassakin sinnitellä, mutta näin ei saa parhaita puolia rajan kummaltakaan puolen. Toinen puoli etuineenkin oli nopeasti nähty, mutta toisesta taas ei voi koskaan tietää kaikkea. Se pelottaa, mutta herättää minussa myös palavan uteliaisuuden pienen kirkkaan liekin, jota seuraamalla uskallan päivä päivältä enemmän.

- Varis

ps. kysymyksiä saa edelleen lähettää, ja huomatkaa Fromspringini! Anteeksi kirjoitustauko ja siitä seuraava tekstin tökeryys; olen ollut kiireinen, ja vaikka totta puhuen olen istahtanut useinkin kirjoittamaan, esteeksi on tullut ajatusten paperille saamisen ylitsepäsemätön vaikeus. Haluan vaan sanoa, että kiitos ihan hirveästi kommenteista ja seuraamisesta ja kaikesta! Kirjoitan itseäni varten mutta julkaisen teitä, ja jokaisella lukijalla on sydämessäni korvaamaton merkitys ♥

Kuvat we♥it.comista.

Kaikki ei kestä kosketusta

2011-09-27T21:42:00.017+03:00

ps. kysymyspostaus, en pure tai ainakaan syö ihan kokonaan! Ja seuraavana huomiona, aikaani ja luovuuttani rajoittaa tällä hetkellä se että elän ihan valtavan koevyöryn keskellä.

Tchaikovsky - Swan lake

Minulle maailma näyttää suurelta seikkailulta. Tunnen joka päivä astuvani tuntemattomalla maaperällä, varovasti askel askeleelta, opetellen taas elämään. Välillä olen avoin kuin pikkulapsi, haravoin kyltymättömään kitaani kaiken mitä ympäristöstä vain suinkin irti saan. Kokeilen, kunntelen, kirjoitan, katselen, maistelen, haistelen, ihailen, ihmettelen, leikittelen ajatuksilla ja ilahdun ihan hassuista asioista, tunnen, elän. Mutta joudun kohdistamaan kaiken huomioni tuoreena tulijana ja nöyränä oppijana, mitä haluan niin peitellä kuin kaikkialle kuuluttaa, sillä se vaatii että jätän ja unohdan ne parhaiten taitamani asiat. Pelko ajaa mua pyrkimään täydellisyyteen, ja minä näen tien sinne paluuna vanhaan. Nopeaa ja helppoa, niin yksinkertainen asia. Ja saisin taas onnistua, koska jos ei kokeile, ei opi uutta, mutta kokeileminen tarkoittaa myös virheiden kirvein ja miekoin kimppuuni käyvää armeijaa. Toista tietä ei ole. Pitäisi vaan olla vahva... niin vahva! Vahvempi kuin mihin ikinä voin realismin rajoissa kuvitella riittäväni. Se on vaikeaa, kun katsoo vain että kauniinpaa olisi sortua. Jos murentuisi vain pala palalta pois, ensin leikkien lasia ja sitten huomaamatta muuttuen särkymään jo kosketuksesta.

Ei ole mitään kamalampaa, kuin herätä joka aamu vihaten iseään, jokaista soluaan. Itken punaisia kyyneleitä vaa'an näytölle ja sängyn peitolle, johon kaivaudun, hautaudun pakoon pahaa maailmaa, mutta itseäni ennen kaikkea. Tämä keho tuntuu häkiltä jossa sieluparkani pyristelee vankina, vaikka tyhmähän sellaista kuvittelee kun todellisuus kertoo muuta. Tilani on ehdottoman rehellinen viesti elämän luonteestani, ei se valehtele. Minä valehtelen itselleni, kun elättelen sitä haavekuvaa mitä näin myöhemmin katsottuna tunnen melkein joskus jo kurkottelleeni. Ei se haitannut, etten koskaan päässyt perille, sillä jos antaa kaikkensa, se ottaa kaiken, ja siihenhän siinä pyritään. Sitten ollaan täydellisiä. Samalla vain menettää itsensä. Se on pelastus mistä pitää pelastua, se on niin rumaa ja se on niin kaunista.

- Varis

Kuvat we♥it.comista.

Keräksi käpertyen, vaan pian taas kehräten

2011-09-17T16:35:00.008+03:00

Mua pelottaa. Parantumistahtoni kokee suuren muutoksen hetkiä, se horjuu, sortuu, murenee ja rakentuu pala palalta uudelleen, mutta on silti yhä hauras ja rikottavissa pelkällä kosketuksella. Tämä on kuin tasapainoilisi yksipyöräisellä, kymmenentuhannen kengurupallon muodostaman tornin huipulla. Koko ajan on oltava varuillaan, jok'ikinen lihas jännittyneenä. Tai ei ole oltava, mutta silti on, sille ei voi mitään. Yksi väärä sana, yksi turvonnut aamu, yksi kontrollin läpi päässyt leipämaistiainen kaupassa - ja mä putoan. Mä putoan, putoan, putoan ja putoan, vauhti kiihtyy ja kiihtyy, tiedän etten selviä, ja sitten se tapahtuu. Se tapahtuu - pahin tapahtuu - olenko mä iso? Peili edessäni vastaa armottomin sanoin: olet.
Mutta mä nousen pystyyn ja kokoan tornini pallo pallolta uudelleen. Mä aina nousen pystyyn.

Välillä mä vihaan sua, ja välillä vaan ikävöin. Haluan hypätä viiden vuoden päähän, jolloin ahdistus isommasta omenasta olisi enää hauras muisto vain, mutta pian kuvastuksen rikkoo todellisuuden kaiku ja palaan takaisin harmaaseen maailmaan. En enää tiedä alkuunkaan, mikä on totta ja mikä ei. Haluaisin uskoa unelmieni satumaahan, sillä toisinaanhan se on jo luonani. Mutta mua vaan pelottaa, ja epäröin. Roikun kiinni, toisaalta, mikä tuntuu naurettavalta kun on näin iso, jo virallisesti läski. En tiedä haluanko päästää irti, mutta päästän kyllä kun sen aika tulee. Tarviin vain vielä vähän aikaa ja asioita, jotka etenevät hitaammalla tahdilla. Niin paljon on tehty ja niin paljon vielä tekemättä.
Mutta huonoina hetkinä yritän sanoa sisälläni: ei hätää, minä selviän. Ja selvitäkseni minä saan syödä. Silti jokainen ruokailu on uusi päätös ja jokaista ennen mietin, olisiko aika alkaa huijata taas. Harkitsen ihan vakavissani - mutta mikä sika kun en tee mitään, lihava, niin epäonnistunut! MIKSI en tee mitään, mä kyllä tiedän miksi, mutta silti läskittää. Kaipaan vaan kun sain pitää sut itselläni.

Näiden sanojen jälkeen, ajattelin tehdä kysymyspostauksen. Sana on siis vapaa.

- Varis

ps. nämä sanat on kuultu miljoona kertaa, mutta miksei voisi parantua ja silti olla laiha? Mua pelottaa etten osaakaan enää, kuihtua kauniimmaksi. Olen varmasti jo tahrinut itseni.

Kuvat we♥it.comista.

Tie lukossa, avain kateissa

2011-09-15T20:46:00.003+03:00

(16.9.2011: Haluun vaan sanoa, että voin tänään jo paremmin!)

Mä itken, vapisen, murenen palasiksi. Sateen tasainen ropina peltikattoon kertoo maailman vuodattavan ikkunan takana omia kyyneleitään aivan yhtä suurella tuskalla kuin minä vuodatan omiani. En pysty puhumaan, voin vain luottaa poskillani valuvien pisaroiden kaikenkertovaan voimaan. Ne sanelevat omaa surullisenkuuluisaa tarinaansa pienen punaisen pisaran tunkeutuessa virtaan. Se rikkoo tuon katkeamattomuuden ja tuo mukaan oman sävynsä, joka yhdessä läpinäkyvien sisartensa kanssa löytää pian yhteisen rytminsä. Mä tunnen hajoavani; ehkä kysymys on siitä. Ehkä tämä kaikki kertoo vain kuinka sydämeni murenee, hajoaa hippunen kerralaan pieniksi palasiksi jotka katoavat hiipuen synkkää taivasta vasten.
Mä en kestä. Enkestäenkestäenkestäenkestä. Mä en tahdo olla näin iso. Sattuu niin paljon, eikä tää kipu vaan anna armoa, se kuristaa mua hetki hetkeltä tiukemmin, niin että ruumiinosani ja runsas lihani vain pursuu kohti muuta maailmaa. Sen sylissä, ja kuitenkin niin kaukana, yksin eristettynä, likaisten tunteiden piirittämännä. Läpi pääsee vaan uusia myrkyllisiä ajatuksia, vaikka mun pääni jo kuhisee niitä. Helvetti, en mä tiedä mitä tehdä. Mä en jaksa enää vastustaa. Ne rankasee, jos en kuuntele, jos kuuntelen, rankasee kuitenkin. Eikä tie ulos päin näköjään ole niille auki.

Mä en jaksa tätä enää. Mä haluan pois - en kuolla, vaan aloittaa alusta. Ihan alusta.

- Varis

Pisaroita poskillani

2011-09-12T19:25:00.007+03:00

Vihdoin ja viimein olen uskaltanut tarkastella maailmaa ilman sairauden rakentamia harmaasävylaseja. Iso harppaukseni on muodostunut pikku hiljaa askel askeleelta: se ei näy vielä viikon jokaisena päivänä, hiipuu välillä sammuksiin ja sitten roihahtaa taas liekkeihin kuin nuotio kuivassa maassa. Yhtä usein kuin se saa mieleni iloiseksi, se myös ottaa vastineensa, tekee kipeää ja kovaa. Aurinko sattuu silmiin ja sadepisarat valuvat kyyneleinä poskillani, sillä tässä mahdollisuudessa elämään kuuluu tunteet, ja minä olen niitä täynnä. Milloin nauran, milloin itken; milloin hymähdän hyväntuulisesti ja milloin naputan hermostuneena pulpettia sormillani. Silmiensä avaaminen on yhtä aikaa hykerryttävän ihanaa ja viiltävän pelottavaa, muuttumista, luopumista, tyhjentymistä ja taas sykäys sykäykseltä täyttymistä, kun nuori uljas sydän pumppaa polttoainetta selkääni, rintaani, kaulaan ja niskaan, käsivarsia pitkin sormenpäihin saakka. Mä maistelen elämää haukaten pala palalta enemmän, ja myös himoiten aina vaan isompaa annosta. Päivä päivältä mieleni kypsyy, siellä hautuu hassu pieni ajatus. Musta tulee terve.

Olen rakastunut elämään ja hyväksynyt sen vaatiman suunnanvaihdon, mutta muuttunut kehoni ja sallivammat ajatukseni ovat vielä kovin arka paikka. Häviävän harvoin peilikuvani säihkyy ja sädehtii, jokapäiväisiin vilkaisuihin tyytyväisyys ei sen sijaan kuulu - lasi heijastaa vain isot lihavat reidet, pullean vatsan ja joka solullaan meikkipelastusta huutavat kummajaisen kasvot. Inhoan vartaloani miltei joka sekunti, jok'ikistä sen muhkuraa, kaarta ja hyllyvää hiventä. Katoavat solisluut ja vaa'an armottomilla kasvoilla kasvava kilomäärä ovat silmieni edessä, enkä voi muuta kuin nieleskellä itkua. Et osaa, sanoo Aava, sillä sen mielestä - yhtä lailla kuin omastanikin - minä epäonnistuin. Tuskaisat huudot jäävät kuitenkin kaikumaan vain sydämeni sisälle ja mä jatkan päivääni pitäen itseni visusti kasassa ja mielen turtana. Syöminen ei tuota ongelmia, vaikka tietoisuudestani huolimatta en silti ymmärrä, miten se voisi olla oikein.

Mun sisällä myrskyää tällä hetkellä sellainen tunteiden sekasotku, että olennaisia tunnelmia on vähän vaikea saada paperille. Oon aina ajatellut, että syömishäiriöitä parhaiten kuvaa kaiken ristiriitaisuus: haluaa, mutta kuitenkaan, tietää, muttei suostu uskomaan... pelissä on niin vahvoja vastakkaisia voimia että itsensä on kovin helppo hukuttaa niiden keskelle. Tavallaan sitä tietää toisten ajatusten olevan ylempiä ja toisten alempia, mutta kiero puoli tahtoo aina kääntää kaiken ylösalaisin. Kun menetys on saavutus, onnistuminen pettymys, onnittelu moittimista ja kauhun henkäykset kauneimpia kehuja, ei ole enää helppo tehdä oikein vaikka tietäisikin mitä se tarkoittaa. Kultamitalit kaulassani kiittävät puuttuvista kuukautisista, kahdeksan kuukauden osastojaksosta ja pakkohoidon kokemisesta. Kalorit kiilottavat ne peilinkirkkaiksi ja vaaka tuo ympärille auringon loistoa, mutta elämää sairaat palkintoni eivät kestä.

Oma parantumiseni etenee tällä hetkillä askel-tauko-rytmillä. Välillä voisin loikata kiitäen eteenpäin, mutta useimmiten tahdon vaan olla yhä se sama sairas lapsi, jonka sotketut lautaset ja syömättömät lounaat mieleni maalaa niin inholla kuin kultakimalteella, surulla ja kaipauksella. Tämä suunta ei kuitenkaan vedä mua alas- vaan ylöspäin. Olen pyyhkinyt tien takaani ja työntänyt sillanlankut lepäämään joen pohjalle korkeina kasoina. Mä en aio enää palata, en voi enkä halua. Roikun kiinni elämän reunasta, tarraan siihen kaksin käsin ja kuohuvin tuntein. Lopulta silmäni täyttyvät ilon kyynelistä, ja mä tiedän etten tahdo päästää irti.

Houkuttaa liikaa huijata vaan.
Mun pitää näyttää elämälle, että itsestään voi opetella pitämään uudelleen.

- Varis

Kuvat we♥it.comista.

Silmäni suljen, kohti tähtiä kuljen

2011-08-29T22:16:00.022+03:00

(feat. ateriasuunnitelmani/esimerkkipäivä)

Tiedän etten voi oppia lentamään hetkessä, mutta juuri nyt koen pysyväni ilmassa paremmin kuin vielä koskaan. Mä en enää pelkää. Tai, pelkään lihomista. Oikeastaan mä pelkään ihan hirveästi moniakin asioita. Pelkään likaisuutta, ahneutta, itsekurittomuutta, hallitsemattomuutta. Mutta mä uskon, etten enää oikeastaan pelkää parantumista. Mä olen nimittäin ymmärtänyt, että niin sen kuuluu mennä. Ja ne muutkin pelot pysyy siksi siellä pinnan alla, juonivat ja kieroilevat sairauteni kanssa minkä kerkiävät, mä tunnen sen, mutten kuule mitä ne kuiskii. Sitten välillä kuohahtaa, mutta siitä selvitään kyllä.

Enkä mä pelkää putoamista. Mä vain tiedän että niin ei käy, asiat on varmalla pohjalla ja mun uskoni elävä. Nää siivet kantaa.

Avril Lavigne - Haunting

5 ASIAA (+ KASVIKSIA) = kurkkua, kirsikkatomaatteja, prk rasvatonta kreikkalaista jogurttia, noin dl säilykepäärynää + hermesetasta, pieni annos neljän viljan puuroa, peruna-smetanapiirakka, viipale karppileipää (vaan maun takia, enemmin boikotoisin koko tuotetta kun ostaisin sitä sen varsinaisessa tarkoituksessa) ja tl Oivariinia

SALAATTI, HEDELMÄ, PIIMÄ, LEIPÄ, PÄÄRUOKA ADVANCED-ANNOSTELULLA* = salaattia, omena, lämmintä tomaatti-sipulisalaattia, pieni ps Amerikansekoitusta, siivu savujuustoa ja tl Oivariinia, 2 dl piimää, hapankorppu ja tl Oivariinia
*ADVANCED-ANNOSTELU = 4 dl keittoa/ 3 dl laatikkoa TAI 2 perunaa/ 2 dl pastaa/riisiä, annosteltu pääruoka (esim. 3 kasvispihviä/ 4 dl kasviskastiketta/ 6 kasvispyörykkää...), mahd. lisäkekastike

5 ASIAA (+ KASVIKSIA) = kirsikkatomaatteja, päärynä, prk maustamatonta soijajogurttia, viipale karppileipää ja tl Oivariinia, 2 vesikeksiä ja tl margariinia, (pakastettu) toffeemyslipatukka. Ette muuten varmasti tienneet, että leipä on ihan tosi tosi hyvää pakastettuna!

SALAATTI + KASTIKE, HEDELMÄ, PIIMÄ, LEIPÄ, PÄÄRUOKA ADVANCED-ANNOSTELULLA* = salaattia ja 2 tl ketsuppia, omena, kurkkusalaattia, kasvishampurilainen "fileepihvillä", mozzarellalla, kasviksilla ja kastikkeilla (ketsuppi, caesar-kastike, maustamaton jogurtti), 2 dl piimää, jälkiruokana pirtelö (nestemäisiä kaloreita!!)

6 ASIAA (+ KASVIKSIA) = kurkkua, porkkanaa ja kirsikkatomaatteja, päärynä, aprikoosi, prk rasvatonta mango-sitrusjogurttia, 2 dl mansikkasorbettia, dl raejuustoa, viipale limppua ja tl Oivariinia, mansikka-jogurttisuukko

Olen saanut oikean syöksylaskun takaisin todelliseen maailmaan, nyt minulla on kannettavanani ihan oikea elämä. Halutessani saada teidän tajuamaan, mikä on ollut ratkaisevin muutos, taidan voida vaan painottaa - syrjätie ei ole kadonnut mielestäni mihinkään. Se on yhä täällä ja yhtä totta kuin elämäkin. Se houkuttelee mua ihan helvetisti, kietoo ympärilleen synkkää romantiikka. Se on tärkeä huomio. Siispä taistelutarmossani on kyse vain ja ainoastaan siitä, kumpi houkuttelee enemmän.
Mä en vastaa, ei kai mun enää tarvitse. Sanon vaan, että ihan helvetin hyvät aseet tää valintani on mulle antanut.

Elämäni tässä ja nyt on ollut aika hektistä - ja se on ihanaa. Ei mistään muusta syystä kuin juuri siksi. Päiväni ovat olleet täynnä, täynnä elämää! Pitkää matikkaa ja katumusta siitä, tärkeä ystävä jota rakastan hetki hetkeltä enemmän, kahden pallon jäätelötötterö, tekemistä aamusta iltaan, hyvää ruokaa, pelosekaisia koululounaan ensiaskelia, sateenvarjon alla luikkimista, juoksemista busseihin vaikka jalat eivät kanna.. sormet, jotka nyt tanssivat näppäimillä viimeisillä voimillaan vain odottaen yötä. Hetken lepotaukoa, jotta huomenna olen taas valmiina!

- Varis

ps. pikapikaa, mä en muuten ole enää anorektikko (tiesinsenoonhuonoläskiluuserivalepukki.) Diagnoosi kuulemma vaihdettiin jo osastolla.

Ensimmäinen kuva we♥it.comista.

..and she fell and fell and fell...

2011-08-25T11:27:00.007+03:00

Jem - 24

-2,65 kiloa, paastoamista, verivana kaulaa pitkin, sairasloma ja uhkailua osastosta. Kaikki kävi niin nopeasti, etten mä oikein ehtinyt tajuta. Enkä mä haluaisi kirjoittaa tätä, mä en haluaisi! Haluaisin laukoa nasevia totuuksia anoreksiasta, olla suloisenvahva ja elämänhaluinen, auttaa, ja kannustaa. Ja aina tietysti on se toinen puoli joka haluaisi maata letkuissa ja tuntea itsensä täydelliseksi. Tyttö joka pystyi, ei, vaan tyttö joka on sairas.
Mä haluaisin kumpaakin, enkä mä sitten enää tiedä että mitä haluaisin. Mutta älkää säikähtäkö; minä paranen. Yllätyin kun huomasin miten asiat vaan lähtivät menemään, vaikka musta tuntuukin että kaikki on ihan hallinnassa. Maanantaiaamu - paino 51,00 kg, okei hyi helvetti, mitä mä nyt teen. Väärinkäytän kynsileikkuria ja hetken kuluttua äitini löytää minut itkuisena ja verisenä huoneeni lattialta. "Shhh, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin." Ja minä huudan että minä-en-syö-aamupalaa!
Kello juoksee eteenpäin, mitähän mä tekisin. Lähden kouluun. Ajatukset kehkeytyy päässä ihan väärään suuntaan, nythän mä voisinkin olla tän päivän syömättä, en ole ikinä ollut kokonaista päivää. Sinä maanantaina en pistänyt kurkustani alas muuta kuin vettä, teetä hermesetaksella ja Pepsi Maxia. Ja sitten huomenna voisin taas syödä.

Ihan niin kuin se olisi niin yksinkertaista. Mutta kun syömättömyydestä tulee kuin huumetta. Samalla mä unelmoin omenoista ja nuuhkin pizzan tuoksua koulumatkalla, odotan että saan taas syödä, ja samalla mieleni valtaa kamalan euforinen olo siitä, että kaikki on taas kiellettyä. Äiti meni paniikkiin, ihan hirveää, en ole ikinä tajunnut, miten tämä oikeasti voi vaikuttaa mun läheisiini. Se kysyi, mitä minä tekisin, jos se itse tai pikkusiskoni olisi yli kolme päivää melkein syömättä. Minä mietin, itkin, ja vastasin että kysymys on epäreilu.

No. Mä en aio kertoa enää yhtään enempää, oon kahden vaiheilla että viitsinkö julkaista tätäkään. Ihan oikeesti, tiedän kuitenkin että tätä lukee niin monta ihmistä joilla ei itselläänkään ole asiat kunnossa, enkä mä halua ruokkia sitä. Kyllä minä kuitenkin jotain söin, ja tänään on käyty lääkärillä. Nyt kaikki jatkuu niin kuin ennenkin, tämä saa luvan olla ihan tarpeeksi pohjalla ettei sieltä voi lähteä muuhun suuntaan kuin ylöspäin. Tiiviit kontrollit, ateriasuunnitelmaa noudatettava, tai edessä on osasto... ei ne ihan niin tosissaan ollut kun miltä tän perusteella voi kuvitella. Väitti kuitenkin haluavansa pistää mut sinne jo nyt. Ei onnistu, mä haluisin kyllä näyttää niille etten pysty, että oon vielä sairas, mutta on tässä vähän tärkeämpiäkin asioita pelissä. Mun nimittäin pitää näyttää itselleni, että pystyn.

- Varis

ps. älkää ihan oikeasti kuvitelko mitään, koska ajatuksissa mulla ei ole tapahtunut mitään takapakkia. Seison edelleen kaiken maanantaina kirjoittamani takana ja aion jatkaa siitä mihin jäin, en siitä mihin olen vajonnut. Mä en todellakaan tiedä miten tässä kävi näin. Se vain vei. Mutta nyt on pakko aloittaa taas niin kuin nää päivät olisi olleet unta vain! Ja mä olen iloinen, onnellinen ja helpottunut siitä. Elämä anoreksian kanssa ei kertakaikkiaan ole elämän arvoista elämää!

Kuva we♥it.comista.

Älä anna sun sataa alas, sateenkaari

2011-08-22T16:45:00.018+03:00

Hurts - Mother nature

Nykyään kaikki on ihan ihmeellistä. Mä kyllä haluaisin kertoa, mutta tästä tulee vaikeaa, koska eihän mulla ole muuta kuin vain sanoja.
Mutta musta tuntuu vähän niin kuin olisin herännyt satavuotisesta unesta. Mustavalkoinen maailmani on sävy kerrallaan palannut takaisin väreihin, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauniimmaksi kasvaa niiden kirjo. Nykyisin mä näen asioita, jota ennen ennen nähnyt, tunnen tunteita jotka ennen olivat vain satua, ja ymmärrän maailmaa ihan toisella tavalla. Tärkein asia minkä olen oppinut on se, että mitään rajoja ei ole. Mahdollisuudet jatkuvat loputtomiin, ja se tarjoaa mulle mitä ikinä vain rohkenen ottaa vastaan. Maailma on täynnä kaikkea! Hyvää ja pahaa, rumaa ja kaunista, arkipäivän pikkuihmeitä ja käsittämättömiä yllätyksiä. Se on niin paljon enemmän kuin kuvittelin. Siksi en ennen tahtonutkaan parantua, en nähnyt syytä sille, koska laihdutus oli minun maailmani. Siksi nyt tahdon. Koska tämä uusi painos elämänkartastani ulottuu nyt niin paljon laihdutuksen ulkopuolelle, ja tahdon laajentaa rajoja entisestään. Kun tiedän mitä kaikkea voin saada, ei se pieni sirpale enää mitenkään riitä. Se voi houkuttaa vaikka kuinka, se voi olla ihan hiton tärkeää, mutta elämää suurempaa asiaa siitä ei enää tule, ei nyt kun näen sen typerän harhan taakse. Oikeasti, maailman typerintä omista elämänsä sellaiselle asialle kuin laihduttamiselle - ihan sama kuin vaikka kengännauhojen sitomiselle! Kun ei enää katso taivasta niin samean lasin takaa, sellainen pikku pala onneksi hukkuu auttamatta näin valtavaan massaan. Nyt kyhjötän vielä maakrapuna tällä alueella, en haluttomana mutta silti uskaltamatta päästää irti. Mutta en vain pelkää lähdön hetkeä, en edes vain odota sitä - minähän teen kaikkeni sen eteen että olisin jo valmis. Ja joku päivä huomaan, että olen. Olen vapaa. Sen minä saan, kun vain uskallan.

Mun mielestä tärkein asia muistaa, jos näkee maailman muttei jaksa uskoa parempaan, on se, että parantuminen on kokopäivätyötä. Se on raskasta, se sattuu, kolottaa ja ottaa voimille, se voi olla elämäsi suurin teko - mutta se ei odottamalla mene eteenpäin! Jokainen "no huomenna", on piste Sille ja takapakki sinulle, koska parantumista pitää tehdä tänään ja joka päivä. Ja jos taas vielä rakastat elämää sairauskuplassasi, et voi edes arvailla, mitä menetät. Se on niin surullista, siis se sairauden kierous, siksi sorrun nyt saarnaamaan. Koska minulle päätös parantumisesta oli oikeastaan hullunrohkein yritys minkä koskaan olen aloittanut. Kun tuntee, ettei voi olla muuta, ei rehellisesti sanottuna ole muuta kuin tyhmää ja hullua päästää irti siitä mitä on (tai ainakin aloittaa tie siihen.) Se siitä omalla kohdallani teki kaikkein vaikeinta. Mutta joskus juuri sellaista tarvitaan. Joskus se voi auttaa.

Siksi toivon teille kaikille -- hulluutta ja rohkeutta tähän päivään! Ja jos välillä meneekin pieleen, niin muistakaa, ettei yrittämättä voi onnistua. Yrittämättä jättämällä sen sijaan voi vain epäonnistua.

Jos palaisin omiin asioihini, niin minulla oli suunnitelmissa vielä kertoa, kuinka hurjasti olen edistynyt, sanotaanko vaikka, tässä kesän aikana. Vauhti sen kuin kiihtyy, mitä enemmän löydän yllykkeitä, ja melkein joka hetki minulla on v a h v e m p i olo kuin vielä ikinä. Joskus osaan jo olla jopa ylpeä siitä, mitä ennen en olisi kehdannut edes kertoa! Tätä voisi sanoa kilpajuoksuksi, joka ei todellakaan ole vielä ohi, eikä varmasti olekkaan vielä aikoihin. Silti, lopputulos siintää jo selvänä mielessäni. Mä en voi antaa sen voittaa.

Elämä on ihan liian kallista tosta vaan pois heitettäväksi. Minä ainakaan en halua tuhlata enää yhtäkään päivää!

- Varis

Elämää ja unelmia

2011-08-07T20:27:00.000+03:00

Tänään.

Devotcha - The winner is

Kun mä olen yrittänyt kirjoittaa, olen aloittanut 50 kertaa ja pyyhkinyt pois 51, kertakaikkiaan ei tule mitään. Olen ehkä vähän ankara itselleni, antaa jo olla. Haluan silti kertoa, mitä mun viime päiviini on kuulunut. Nimittäin elämää, kaikilla mausteilla;

ystäviä

yrittämistä

vaikeuksia...

...ja niistä selviämistä

unelmia.

Olen maistanut palan synttärikakkuani. Olen syönyt sitä myös aamupalaksi. Olen syönyt miljoona jäätelöä ja aion syödä miljoona lisää. Olen tehnyt hiekkaenkeleitä rannalla, saanut kortin pikkusiskoltani Tanskanmatkalta, intoillut takaisin oikeaan (uuteen!!) kouluun pääsemisestä ja kulkenut ulkona aurinkolaseissa. Olen kokenut kovia ja nauttinut elämästä.

Ennen kaikkea olen oppinut, mistä tässä on kysymys. Kysymys on yksinomaan siitä, että uskoo.

- Varis

Odotin tähdenlentoa, nyt pyydystän sen

2011-07-30T18:43:00.004+03:00

Hurts - Silver lining

Ajattelin, että olisi ehkä paikallaan avata torstain tunteenpurkaustani vähän enemmän. Muka itsenäinen, muka pärjää yksin. Kulkee omaa tietään, muiden mielipiteistä viis - niin varmaan. Enkä mä tiedä, haluaisinko edes.

Otin ihan kauheasti itseeni kun minua tultiin sanomaan kiertelyittä ja ilman minkäänlasia selityksiä terveeksi päin naamaa, vapaaksi syömishäiriöstä. Mä en oikein tiedä, miten mun pitäisi tuollaiseen väitteeseen vastata. Heti ensimmäisenä käännyin puolustusasemiin, "tiedätkö kyllä mä vieläkin itken läskejäni ja stressaan suuremman omenan valitsemista, kiertelen ruokakaupassa kaloreita tutkien ja saatan seistä puolisen tuntia valitsemassa iltapalaa, ennen kuin äiti käskee että nyt pitää jo syödä." Ja samalla pyyhkäisi ylitseni suunnattoman häpeän aalto. Mä en ole hetkeäkään näiden muutaman vuoden aikana uskonut, että olisin oikeasti sairas. Minäkö anorektikko! Kuunnelkaa nyt tuota. Joka ikinen kauhistunut henkäisy, lääkemääräys ja läheisen itku, kova sana paperilla ovat siis ikään kuin olleet vahvistusta hatariin askeleisiini. Kuin siitepöly ne ovat pudonneet päälleni ja haaveissani puhjenneet kukiksi. Mitäkö yritän sanoa? Ne totuttaneet minut tunteeseen jota sanotaan ylpeydeksi. Ylpeys, sairaudesta.
Tieysti asia on oikeasti paljon monimutkaisempi.

En tiedä miksi on niin vaikea myöntää, että kyllä, tässä on kyse jostain. Haluaisin tehdä niin, haluaisin antautua siihen anorektikon unelmaiseen rooliin jota oppikirjat ja romaanit sivuillaan maalailevat. Mutta en uskalla. Mä pelkään liian paljon, ettei se olekaan totta. Pahinta on, että valheen olisin sanonut minä itse - vaikka se kuinka tungettaisiin suuhuni ja kiskottaisiin sieltä ulos, niin ilman minua sitä ei olisi. Olisin uskonut johonkin mikä ei voi olla totta ja näen sieluni silmin kuinka ihmiset jo nauravat ja osoittelevat, katsokaa nyt, luuli että sillä oli anoreksia. Mutta kun en minä luullut, minä vain uskoin.

Kuten kommenteissa sanoin, väite siitä että olisin jo terve siis osui ja upposi, ja satutti niin tehdessään. Käperryin kuoreeni kuin haavoittunut eläin ja kylvin itsesäälissä naarmujani nuoleskellessa.
Olenko siis terve? Päättäkää se itse.
Minä sanoisin että olen matkalla. Jos saisin vastata itse kysymykseeni vasemmalla, elämä vai anoreksia - en ole valinnut. En ole valinnut laihuutta tai normaalipainoa sen pahemmin kuin syömistä tai syömättömyyttäkään.
Olen valinnut vain onnellisuuden, ja toivon, että se kantaa.

- Varis

Kuvat we♥it.com:sta.

Älä pelkää, ei mikään kuitenkaan järjesty

2011-07-28T15:20:00.006+03:00

Kaikki on ihan hyvin.
Ja silti sisälläni pauhaa.

Mä vain vähän itken, yhden pienen kyyneleen. Entä jos haluaa parantua, muttei päästää irti? Entä jos tahtoo voittaa, mutta aina vaan muut polkevat alas? Entä jos rakastaa itseään, mutta silti toivoo että vain kuolisi? Entä jos sattuu olemaan iso, lihava, typerä porsas, jolla ei todellakaan ole mitään tekemistä anoreksian kanssa.

- Varis

ps. Olen ehkä lapsi, kovin lapsellinen lapsi. Mutta kiitoksia Sinulle anonyymi, joka kerroit että olen jo terve.

Ruma ankanpoikanen (joka ei koskaan kasvanut joutseneksi)

2011-07-23T12:00:00.007+03:00

(Ajastus, kirjoitettu 20.7.2011 päivällä)

Agnes Obel - Beast

Rakas Aava,

mulla ei ole sulle enää paljon sanottavaa. Tiedät itsekin, että päiväsi alkavat olla ohi. Mun pitää päästää irti, osittain olen jo päästänytkin, ja niin pitää sunkin. Koska tulossa on aika, jolloin sä et ole mulle enää mitään. Ei ehkä ihan vielä, ei ehkä tänään, ei ehkä huomenna. Mutta siihen suuntaan asiat ovat nyt menossa, väistämättä, ja sä et sille mitään voi. Koska tämä ei ole sun käsissäsi. Ei enää, huolimatta kaikesta mitä olet ehkä jo tehnyt. Sä sanelet mun pähääni saastuneita ajatuksia, laulat kauniilla äänelläsi houkutellen mua kohti kuolemaa; mutta siinä olet väärässä, ettenkö voisi vastustaa. Koska mä olen nähnyt mitä sä todella olet, ja se on kaukana siitä miltä sä näytit kun me rakastuttiin. Se on kaukana niistä runolauseista, joita kuiskuttelit korvaani. Sanoit että me oltiin yhtä ja mä uskoin... uskon edelleen. Mutta järkeni sanoo, ettei kysymys ole siitä.
Sillä oikeasti sä vain yritit ottaa mun elämäni. Et jakaa, ottaa vain itsellesi. Jonkin aikaa me oltiinkin yhtä, mutta samaa vauhtia kun sinä murtauduit syvemmälle sisälleni, minä heikkenin. Lopulta olin melkein poissa. Mutta nyt olen löytänyt ääneni uudelleen.
Ehkä kuljet mukanani vielä pitkään, ehkä koko loppu elämäni. Mutta silloin roolisi tulee olemaan pelkkä sivustaseuraaja.

Niin hassua kun se onkin, nyt kaikki on kääntynyt toisinpäin. Nyt mä katson kun sä murenet. Pala palalta. Se sattuu minuunkin, eikä ihme: pidithän sinä minut niin pitkään omanasi. Mutta on vaikea elää kun sydän sanoo toista ja järki toista. Kun minä sanon toista ja sinä toista.
Mahdotonta.
Siksi sun pitää lähteä, koska nyt alan elää.
Mene pois.

Eroamisen hetki on kipein, mutta ilman sitä ei voi uusi päivä koittaa. Enkä mä jää tyhjän päälle. Kun päästän susta irti, mulla on ystäviä jotka ottaa vastaan. Ja sitten koko maailma sulkee mut syliinsä.

(Sitten kun. Sen pitää olla NYT.)

- Varis

ps. kaikesta huolimatta en tule muistelemaan sinua pahalla; mutta sovinnoin me emme vain voi erota. En ole sulle vihainen, en halua, enkä edes osaa. Eikä viha muutenkaan ole mielestäni kovin rakentava tunne.

Kolme ensimmäistä kuvaa we♥it.com:sta, loput otettu kesäkuussa kun olin viimeistä viikkoani osastolla.

Silmät kii

2011-07-20T22:09:00.004+03:00

Se ahdistus on möykkynä mun rinnassa, se puristaa, se ei päästä pois. Se laittaa mut katumaan, katumaan, katumaan, se ei anna mun elää tekojeni kanssa. Se sattuu, se satuttaa. Kyyneleet virtaavat mutta väärään suuntaan, eivät musta pois vaan syvemmälle sisääni, tahraavat sydämeni likaisilla tunteilla. Mä irvistän, kuin kokeeksi. Niin paljon muhun sattuu. Olo on epätoivoinen. Se on mun sisällä ja silti kaikkialla mun ympärillä, se tulee kohti joka suunnasta, kuin muste se leviää mun suonissa solusta soluun, täyttää ne. Se täyttää ne pakahtuneella pahalla ololla, ja sitten se kiertää mun ympäri, kuin pistäen koko tytön pelkäksi paketiksi. Se kiristää, painaa, satuttaa. Mä huutaisin ja kiljuisin mutta ääneni on kadonnut, rimpuilisin jos jaksaisin, jos käsissä olisi edes hivenen voimaa jäljellä.
Se vetää solmun eikä anna mun olla.

Mä painan silmät kiinni. En mä voi muuta. Mä odotan ja toivon herääväni parempaan huomiseen.

Jos kaikki olisi vain pahaa unta. Olisikin.

- Varis

Älä itke, ruma lapsi

2011-07-19T23:30:00.005+03:00

Tosi paha olo.

Ei tule sanoja.

- Varis

Kuin haamu vain

2011-07-13T19:55:00.016+03:00

Agnes Obel - Brother sparrow

Vaikka olen pieni ja syrjässä, ei mun mieleni käy tyhjäkäynnillä. Oikeastaan mun pääni on haljeta asioista, mutta sillä tuskin on mitään merkitystä. Koska minä olen vain pieni täällä syrjässä. Ei minulla ole väliä.

En osaa näytellä, en osaa tanssia. En osaa laulaa korkeita nuotteja, enkä osaa heitellä jonglöörin palloja. Se on ehkä tärkein asia mitä mä olen oppinut elämäni aikana. Pysy poissa tieltä, älä seiso edessä. Vaikka miten rakastaisit teatteria, ei sun paikkasi ole näyttämöllä.
...oli yksi asia missä olin parempi kuin muut. Hetken sain loistaa ja antaa muiden vain katsella.
Mutta se oli valetta, mitään ei voi saada.
Mitä mun sitten pitäisi tehdä, jos en missään voi voittaa? Ainakin voin auttaa. Mä haluan auttaa. Mä voin toimia kuiskaajana sun suurimmassa näytöksessä ja saada sen loppumaan onnellisesti. Sen voin tehdä ja sen teen, sanoitpa sinä mitä tahansa.
Ehkä minä samalla opin jotain itsestänikin.

Jos avaisinkin suuni, mitä mulla olisi kerrottavana? Kaikkihan menee "hyvin". Paino nousee vaikkei sen enää tarvitsisi, ateriasuunnitelma toteutuu päivä päivältä tarkemmin, maistelen uusia ruokia ja kannan kaiken kotiin vapautettujen aterioiden suhteen, niin että kalorit paukkuvat!
Mutta Kulissien suojassa mä vapisen, pelkään ja itken, vihaan itseäni ja tätä typerää "elämääni".

Ja pahinta kaikesta on se häpeä.

- Varis

ps. älkää kuitenkaan huolestuko (ei minusta tarvitse huolehtia), kyllä tämä tästä. Voisin vielä sanoa, että tavallaan parantumiseni jakautuu kahdenlaisiin päiviin: toisina päivinä epäonnistun sairaudessani, kun taas toisina päivinä onnistun elämässä. Nämä eivät ole ehkä mukavimpia päiviä, mutta voi, kai niidenkin aika vielä koittaa... sitten kun koittaa.
Silti mä taistelen, joka hetki mä taistelen. Vielä koittaa se aika, kun saankin ehkä palkinnon. Sitten riisun Aavalta sen korut kaulasta, joka helvetin tekohelmi kerrallaan.

Kuva we♥it.com:sta

Vaikka sitten vastatuuleen

2011-07-12T11:56:00.008+03:00

Agnes Obel - Philharmonics

Voisin sanoa olevani ikään kuin valtameren suuressa sylissä. Se on iso meri! Niin iso, että se kattaa koko planeetan. Samalla kun jossain myrskyää, paistaa toisaalla aurinko, mutta kaikesta huolimatta ei merellä koskaan voi olla onnellinen. Sen saavuttaakseen on rantauduttava turvalliseen satamaan, mutta maan löytäminen valtamerestä vaatii todellista taituruutta.

Uskon, että jokainen joka seilaa tällä merellä, tietää olevansa eksyksissä. Sitä ei ehkä halua myöntää itselleen, mutta silti jokainen etsii jotain, kukaan ei tunne saavuttaneensa päämääräänsä. Ja aika harvalla on reitti selvänä mielessä, joten kuinka ikinä sitä kierteli, niin totuus on vain että olemme eksyksissä.
Kysymys kuuluu: mitä MINÄ tarvitsen löytääkseni perille? Ennen kaikkea tarvitsen tiedon siitä minne olen menossa, ilman sitä ei matkanteko onnistu. Sen jälkeen päämäärän saavuttamiseksi on kuitenkin monia teitä. Yksi ottaa käteensä kartan ja kompassin, toinen hyppää veteen ja katsoo minne aallot vie. Kolmas päättää ehkä vain odottaa (mikä tuskin toimii lopullisena ratkaisuna.) Itse tapasin toisen purren, oikeastaan pienen laivaston, mutta yhden niistä kanssa lähdin lopulta, mastot yhteen köytettyinä, etsimään omaa reittiäni - siis minun omaani, samalla kun yritin ohjata toista laivaa kohti omaansa. Viritelmä on aika hatara ja ontuu monesta kohtaa, kukaan ei oikeastaan usko siihen. Mutta ei se haittaa, sillä kysymys on siitä, uskonko minä.

Niin, uskonko minä? Se on vähän vaikeaa välillä. Ristiriitaista, monimutkaista, riippuu niin monesta tekijästä. Jos toinen kääntyy väärään suuntaan, ei toisella ole muita mahdollisuuksia kuin seurata, mutta jos toinen saa taas käännettyä keulan kohti satamaa, tulee toinenkin mukana vaikka väkipakolla. Se tekee siitä vaikeampaa, ja se tekee siitä helpompaa. Se ei ole ehkä paras mahdollinen ratkaisu, mutta onko sillä väliä, jos se johtaa oikeaan päämäärään?
Kai minä sitten uskon.

Vaikka välillä tuntuu, että köydet muihin laivoihin ovat kauan sitten katkenneet, jos niitä ikinä on ollutkaan. Pelottaa, että herään ja huomaan purjehtivani yksin tuntemattomilla vesillä. Enkä enää tiedä mikä on totta.

- Varis, laivastoaan rakastaen.
Omistettu ikuisella kiitosuudella kaikille teille kapteeneille, joiden toivon tunnistavan itsensä ♥
Muut tuskin saavatkaan tästä mitään selvää.

ps. tällä hetkellä laivani on lastattu ystävillä, jäätelöllä, auringonsäteillä, irtokarkeilla, hyvillä elokuvilla, naurulla, surulla ja kyynelillä, toivolla, ja sen menettämisellä. Onnella, huonolla onnella, ja, toivottavasti, onnen kääntymisellä.

Kuvat we♥it.com:sta

Kyynel elämälle, kyynel kuolemalle

2011-07-07T21:10:00.005+03:00

(...ja kirjoitan nykyään vähän liian usein?)

Bruno Coulais - Vois sur ton chemin

Eniten kaikista mä pelkään kuolemaa. Pelkään sen lopullisuutta, hallitsevuutta ja säälimättömyyttä. En minä kipua kammoa, enkä oikeastaan tuntematontakaan.
Mä kammoan sitä, että kaikki loppuu.

Olisin niin paljon onnellisempi maailmassa, jossa minuutit eivät kuluisi laisinkaan; ne eivät muuttuisi tunneiksi ja sitten päiviksi, kuukausiksi ja vuosiksi, niin kuin tässä todellisuudessa. Aikaa julmempaa voimaa ei olekaan. Sille ei mahda mikään mitään, ei ihminen eikä avaruus, se pelaa omaa peliään jossa muut voivat vain hävitä vaan ei koskaan voittaa. Ei siihen voi vaikuttaa.
Mä pelkään, että aika menee liian nopeasti, että se loppuu kesken. Pelkään niitä hetkiä jotka multa jää kokematta ja asioita jotka jää näkemättä. Pelkään sitä aamua, jolloin maailma herää ilman minua. Pelkään, miltä tuntuu tajuta "tämä on viimeinen ajatukseni". Mä pelkään ummistaa silmäni, koska tiedän, että joku päivä ne eivät enää aukeakaan. En minä halua lähteä täältä, en minä halua pois. Haluan nähdä kaiken ja olla olemassa aina. Tahdon että minusta tulee ikuinen.

Olisi aika helpottavaa uskoa taivaaseen, että meillä kaikilla ihan oikeasti olisikin vielä päiviä, päiviä, ja aina vaan lisää niitä. Loputtomiin, niin paljon kuin kukaan ikinä vain jaksaa elää. Että aikaa riittäisi tuhlattavaksi asti.
Ettei tämä koskaan päättyisi, jatkuisi vain.
Vaikka sitten jossain muualla, missä tahansa muualla. Kunhan vain jatkuisi.

Välillä pelkään kuolemaa niin paljon, että unohdankin elää. Vaikka sivut elämässäni kääntyvät, ei tarina jatku koska ajatukseni liihottavat monta lukua edellä. Kun kiinnitän huomioni vain sanojen määrään, niiden sisältö jää kokonaan huomaamatta.

Mutta. En minä ikuinen ole, vaikka kuinka tahtoisin. Kaikki loppuu aikanaan, se pitää vain niellä. Mä silti itken, koska pelkään niin.

(Vain Aavasta kuolema on kaunista.)

- Varis, joka juuri tajusi kuolleensa kerran jo viime yönä. Unessa.

ps. tällä kertaa kauhun siemen syntyi vain siitä ajatuksesta, että Kalasataman kaupunginosa tulee olemaan kokonaisuudessaan valmis 2030-luvulla. Minä. Vanhempana. Tulevaisuus.
Ja niin se kupla kasvoi ja kasvoi. Terävää neulaa, sattuisiko löytymään? Tai edes lohduttava olkapää, tai lämmin halaus.

Kuva we♥it.com:sta

Pää siiven alla, mä nukkuisin tän kaiken pois..

2011-07-06T15:59:00.007+03:00

"On ihmisiä, joiden tunteet on vähän niin kuin kevyitä. Ne liihottelee vaan pilvestä toiseen ja sanoo "So what" kaikelle mitä kohtaa.
Sun tunteet on aika painavia."

Mulla on sellanen olo, että olen pelkkä virhe tässä elämässä.

- Varis

(ei otsikkoa, ei väliä)

2011-07-05T12:52:00.006+03:00

Mä istun sängyn päällä pää vasten polvia ja itken. Kyyneleet valuvat poskia pitkin ja hiukset kastuvat ja menevät takkuun, en uskalla kohottaa päätäni koska nenä vuotaa, tahraa kasvot, tahraa kädet, tahraa vaatteet. Päässäni näyttää samalta kuin ulkona, valtava pilvi on vierinyt auringon eteen ja kaikki on mustaa. Vittu mä olen lihonut. Vittu mä olen syönyt. Vittu mä olen epäonnistunut tässä vitun "sairaudessanikin"!

Ei epätoivossa ole mitään kaunista. Ja silti jokin kihertää sisälläni, kehrää onnesta. Heei, sulla on paha olla, sehän on hyvä. Minä itken. Niin sulla kuuluukin. Katso nyt itseäsi, maailman inhottavin olento. Et sä muuta ansaitsekaan.
Kyyneleet taukoavat vihdoin, ilma tulee suustani syvinä huokauksina ja hetken kuluttua hengitys jo tasaantuu.

Niin. En minä muuta ansaitsekaan.

- Varis

Ihana, ihmeellinen maailma

2011-07-02T13:04:00.001+03:00

The sounds - No no song

Taas kerran postauksen aloittaminen tuntuu ihan ylivoimaisen suurelta työltä. Mutta nyt syy on aivan toinen kuin aina ennen.

Mulla on niin paljon kerrottavaa! Haluan että kuulette kaiken, näette, tunnette, haistatte, maistatte, koette, elätte! Kaiken mitä minäkin. Maailma on täynnä ihmeitä. Musta tuntuu kun olisin avannut silmäni tuhatvuotisen unen jälkeen. Kyllä se pimeä sivupolku mua edelleen houkuttaa ja ihan yhtä paljon kuin aiemminkin, mutta sen ympärille on tullut niin paljon kaikkea muuta. Se muu houkuttaa ehkä vielä enemmän, tai sitten ei. Kyllä.
Mä olen todellakin hypännyt häkistäni aivan toisenlaiseen paikkaan, paratiisiin, jossa kaikki on mahdollista. Voin tehdä mitä ikinä haluan, jos vain haluan. Eikä kukaan muu voi ymmärtää, kuinka kovasti minä haluan!

Haluan niin kovasti että olen ehkä valmis luopumaan jostain omastani sen saadakseni. Askel askeleelta, mä alan päästää irti. Jyrkkänä kuin valtameri, mä työnnän sen pois luotani. Koska joka sekunti jonka vielä annan sille, on pois kaikesta muusta. Ja se on vienyt multa jo ihan tarpeeksi!

Kiitos äiti, kiitos ystävät. Kiitos t e k a i k k i . Kiitos rakkaus ja kiitos kyyneleet, kiitos kokemukset ja kiitos unelmat. Kiitos ihana, ihmeellinen maailma.

- Varis

Uusi luku.

2011-06-24T19:36:00.007+03:00

Tavaramarkkinat - Kevät

Kiitos.
1.11.2010- 22.6.2011

Kahdeksan kuukautta sitten hupsu lääkäri nimeltä Marjatta Antikainen otti kokovuorokautiselle syömishäiriosastolle pienen uupuneen tytön, jonka elämästä oli kadonnut ilo. Nyt sama lääkäri varmasti sanoisi että sen jälkeen on tapahtunut paljon, mutta oikeastaan olen eri mieltä. En minä mihinkään liikkunut koko tänä aikana.

Ja se juuri olikin sen salaisuus.

En edistynyt, mutta keräsin kyllä edellytyksiä tehdä sen myöhemmin. Vähän niin kuin venyttelin siipiäni ja notkistin niskaani, lepuutin silmiäni ja virkistin mieltäni. Ja se oli aivan ehdottoman tarpeellista. Minä todella tarvitsin sitä taukoa, pysähdystä. Muistan kuinka mulle ennen kokovuorokautisosastojaksoa sanottiin päiväsairaalassa että niiden kahden hoitomuodon olennaisin ero on sen, että päiväosastolla saa vain tukea, mutta kokovuorokautisella joutuu todella kohtaamaan sairautensa. Kuuntelin silloin kyllä, mutten sisäistänyt ajatusta, tietenkään. Enhän ollut kokenut sitä. Nyt olen ja nyt ymmärrän. Suomen kielessä ei ole sopivaa sanaa sille, mutta olen samaa mieltä, i agree. Totally.

Tahdon kiittää osastohenkilökuntaa tästä ajasta, jonka sain olla rauhassa. Sain vain levätä ja kerätä voimiani, antaa muiden kerrankin pitää huolen itsestäni. Useat nuoret ympärilläni puskivat eteenpäin kuin muuttohaukat, minä piileskelin kuin pöllönpoikanen pesässäni. Väitän silti, että hyödyin siitä aivan yhtä paljon kuin hekin. Vähintään yhtä paljon!

Ehkä minä vain tarvitsin sitä hengähdystaukoa, aikaa polkea paikallaan ihan luvan kanssa. Kaikista eniten osastojaksossa viehätti minua se, miten helpottuneeksi se oloni sai. Ei ole vapautta ilman vastuuta, mutta nämä kuukaudet olin oikein tyytyväinen vailla kumpaakaan. Teitte kaiken aivan lapsellisen helpoksi, ja minä tartuin mahdollisuuteen ilomielin. Nyt olen kuitenkin saanut levätä tarpeeksi ja olen valmis taas ottamaan elämäni omiin käsiini. Tälläisenä se ei ole vielä lainkaan tyydytävä ja matkallani olen ottanut vasta ensimmäisen askeleen, mutta voi kuulkaa, ON sekin otain. Minua pelottaa enemmän kuin koskaan, mutta lupaan että tämä tarina jatkuu vielä eteenpäin. Nyt on aika kääntää sivua elämässäni.

(Jäähyväiskirjoituksestani osaston kortissa)

Miljoonat kiitokset myös kaikille niille ihanille ihmisille, joihin olen osastolla tutustunut, sillä sen saralla elämäni on nyt miljoona kertaa rikkaampaa kuin vaikka vuosi sitten. Mulla ei ole ikinä ollut näin hyviä ystäviä, joten kiitos siitä. Kiitos kiitos kiitos! ♥
Äh, en mä tätä saa sanotuksi minkään kielen sanoilla.. mutta se tulee sydämestä. Teidän täytyy vain kuvitella ja sitten uskoa.

Kiitos osasto.
Kiitos tästä mahdollisuudesta.

Kiitos Aava, mutta näkemiin.

- Varis

ps. 419 lääkekippoa alkaen 01/2011!

Kuvasta kiitos, we♥it

Tuntemattomilla merillä

2011-06-19T14:31:00.003+03:00

Nam, "sukupalloja" pikkusiskoni Tylypahka-synttäreillä.

Hunajaherttuan valikoimaa, jokamaun rakeita, suklaasammakoita, toffeekärpäsiä...

Leivoin sadannenmiljoonannentuhannen kerran, maistoin ensimmäisen.

Agnes Obel - Close Watch

Miksi tämä on näin vaikeaa? Istun tässä jo toista tuntia miettimässä, mitä kirjoittaisin.

Ehkä se johtuu siitä, että mieleni on räjähtämäisillään kaikista ajatuksista. Elämäni näistä tapahtumista. Maailmankuvani hirmu isoista muutoksista!
Asiat kiitävät eteenpäin sellaista vauhtia, että mä olen pudonnut kärryiltä aikapäiviä sitten. Ei se mitään, hoipertelen silti perässä. Olen vain vähän eksyksissä. Kaikki on niin uutta! Ja vierasta, ei tämä ole se maailma johon synnyin. Eikä tämä todellakaan ole se maailma, jossa nämä viime vuodet elin! En ymmärrä... ajatukset kumpuavat mielestäni, pelottaa sanoa, mutta terveet ajatukset. Eivät ne ole mun, eiväthän? Miten ne voisivat olla? Ovatko? Onko se hyvä vai paha?
Paras olisi nyt vain elää päivä kerrallaan ja katsoa mihin tämä vie. On helpompia hetkiä, ja ON niitä vaikeampiakin. Sama pelko ja epävarmuus on koko ajan mieleni pohjana, ja joskus se täyttää koko pään. Mutta silloin kun ei, voin taistella. NYT voin taistella. Ja silloin kun en voi, minun pitää vain kestää. Sinnitellä paikallani - ei ole kiire mihinkään, joten jos eteenpäin yrittäminen väistämättä kääntyy takapakiksi, on varmasti parempi vain puristaa silmät kiinni ja odottaa. Mä olen nähnyt sen jo monet kerrat, kaikki muuttuu vielä helpommaksi. Voisinpa kohta alkaa uskoa sen jo niinä itkuraivokauhukausinakin.

Olen keijusoturi, niinhän? Syntynyt taistelemaan. Irti päästäminen sattuu ja satuttaa, mutta ilman sitä ei tarina voi jatkua. Elämässä on eri jaksoja - anoreksian aikakauteni alkaa olla lopuillaan. Olen pohtinut ja vähän puhunutkin, ja nyt uskon, että sillä varmasti oli tarkoitus elämässäni. Minä tarvitsin tätä sairautta, ja tarvitsen ehkä vähän vieläkin. Mutta jos en osaa luovuttaa ja antaa sitä pois, en voi jatkaa eteenpäin ja saada muuta tilalle. Minulla on vaihtoehtoja. Haluanko viettää näin koko loppuelämäni? Sekin on mahdollista. Mahdollista on kuitenkin myös kokeilla jotain muuta. Onko se sen arvoista, vaikka niin väitetään - vielä en usko. Mutta hitsit, enhän mä vielä ole kokeillutkaan!

Väännetäänkö rautalangasta, itselleni ja teille? Olen - varmaan - parantumassa, vaikka se onkin pelottavinta koko maailmassa. Thinspiraatio on vaihtunut inspiraatioksi, inspiraatioksi elämään. Viimeisen kuukauden aikana kaikki on muuttunut, enkä mä voi tarkentaa, KAIKKI.

Tätä siis tarkoittaa, että maailmani on kääntynyt ylösalaisin.

- Varis

ps. En oikein löydä sanoja tämän kertomiseen, mutta... mulla on uloskirjaus osastolta 22.6.2011. Se päätettiin viime tiistaina hetken palaveeraamisen jälkeen.
Ehkä hyvä näin. Tulihan siellä jo melkein kahdeksan kuukautta vietettyäkin.

Kuvat juhlaherkkuja lukuunottamatta we♥it:stä (mistäpä muualtakaan?)

Valssi keijujen kanssa

2011-06-11T23:28:00.019+03:00

Ahdistaa, ei ahdista, ahdistaa, ei ahdista. Kamalaa, ihanaa, hurjaa, helpottavaa. Mustia pilviä ja auringonpaistetta. Palaan sen syliin, taistelen irti. Rakastan sitä; ei.

E l ä n , ja rakastan tätä.

Agnes Obel - Riverside

Koko maailmani on kääntynyt uısıɐlɐsolʎ.

- Varis

Mutta elämä jatkuu.

2011-06-03T18:50:00.007+03:00

Mun tekee mieli kirjoittaa vaihteeksi jotain vähän kepeämpää.

Mads Langer - Microscope

Mä tein tänään jotain ensimmäistä kertaa elämässäni: söin kahvilassa oikean leivoksen. Sen nimi oli mansikkatarletti. Se oli kuin iso kakkupala, alla oli muroporja, sitten kermaista mansikkatäytettä ja päällä kauniinpunaisia mansikoita. Se oli hyvää, se oli täydellinen.
Eikä mulla ole hajuakaan paljonko kaloreita siinä oli. En myöskään aio selvittää sitä, koska mitä väliä sillä oikeasti oikeasti on, tiedänkö vai en?
Sillä silti, elämä jatkuu!

Ihan omituinen olo.. musta tuntuu, että pitkästä aikaa, mä seison nyt omilla jaloillani. Tietysti mä horjun ja kaikki on niin paljon vaikeampaa, mutta omilla jaloillaan voi myös tehdä paljon enemmän asioita kuin jonkun muun siipien suojassa. Valitessaan aina helpoimman tien sitä oikeasti menettää todella paljon! Töitä on edessä, mutta ehkä elämä sittenkin on sen vaivan arvoista. Ehkä mua oikeasti odottaa miljoonat ihanat asiat, kun vain annan tilaa niille. Mitä pidemmälle pääsen, sitä vähemmän anoreksia vie tilaa sisältäni - mutta se paikka kyllä täyttyy!

Mutta kyllä minä myös pelkään, voi, pelkään enemmän kuin koskaan. En nykyään ajattelekaan mitään muuta kuin ruokaa ja paranemista, ja silti ne ovat asioita, joita en vaan jotenkin osaa käsitellä. Miten tässä näin kävi? Mitä tapahtui? Aivoni eivät ymmärrä ajatuksia joita jokainen uusi päivä tuo mieleeni; ei, tämä kaikki on niin vierasta. Ja mitä jos... mitä jos mä hairahdankin väärälle tielle, mitä jos mä kuljenkin liian pitkälle? Mitä jos mua ei joku päivä enää kiinnostakaan onko paita päälläni kokoa s vai m, näyttääkö vaaka lääkärissä 47 vain 57... mitä jos syömisestä tuleekin liian helppoa?
Kaiken aikaa ruoka on mun huulilla, ja mun ajatuksissa. Haluaisin olla normaali, syödä elääkseni enkä elää syödäkseni.

Se mitä haluan, on se mitä pelkään.

Ja sitä mitä pelkään.. minä niin haluan.

- Varis

ps. huomenna päättyy sitten multakin peruskoulu, vaikkei se olekaan juuri ehtinyt mielessä käydä. Menen oman koulun kevätjuhlaan ja se tulee olemaan niin.. ah, ostin tänään kengät ja legginsit ja pannan, koska mulla on aivan täydellinen, maailman ihanin mekko.. ja kaiken pitää olla täydellistä!
Sen jälkeen täydellisellä ilmalla, täydellisessä paikassa, ostan ytäväni kanssa täydelliset tötterot. Jäätelöt vapaudelle! Sitä ei saa pilata kylmä tuuli eikä päänsärky. Voi miten ihanaa.

Täydellistä.

Kuvat we♥it:stä.

Kerro, kerro kuvastin...

2011-06-02T11:56:00.004+03:00

...ken on maassa kaunehin?

Aava Elle Merilii on kaunis, sitä ei voi kiistää. Sen pitkät vaaleat hiukset hulmuavat verhona hauraan, luisen vartalon ympärillä, kasvot ovat valkeat kuin lumi ja piirteet sievät ja terävät. Mutta sulosuunsa sisällä sillä on pedon hampaat.
Yksi asia, mikä Aavasta täytyy tietää, on se että se ei rakasta. Sitä voi kuvitella saavansa siltä vaikka mitä, mutta oikeasti kaikki on valhetta. Aavasta on helppo pitää, kyllä siitä voi välittää - mutta koskaan se ei rakasta takaisin.

Aavalle kaikki on yhtä peliä. Koko maailma, koko elämä. Mutta se ei kuuntelee mitään ohjeita eikä lakeja, se pelaa aina omilla säännöillään. Kun olen askeleen päässä maalista, se siirtää maalin takaisin lähtöviivalle, kun käännyn ja saavun perille, se ottaa maalin pois kokonaan. Silloin sen näkee, silloin sen tajuaa. Mutta silti siihen ei voi vaikuttaa.
Aava ei ikinä anna minun voittaa.

Mä voin voittaa vain, jos irrotan. Jos jätän sen. Se ei ole ollenkaan niin yksinkertaista miltä kuulostaa, sillä Aava pitää musta tiukasti kiinni enkä minä edes halua luopua siitä. Olen ajatellut paljon, mutta silti se vaihtoehto, että vain lähtisin... se pelottaa. Minä en hyväksy sitä - vai Aavako ei hyväksy?

Nyt on aika katsoa peiliin.
Mitä minä näen? Siellä olen minä, minä itse. Aava kummittelee haamuna ympärilläni, loisena päässäni, mutta se tyttö peilissä olen minä. Tämä on minun elämäni, ja minähän vielä otan sen todella takaisin itselleni.

Ilman minua ei ole myöskään Aavaa, mutta kyllä hirviön voi lyödä maahan muutenkin kuin kuolemalla. Tämä taistelu tulee olemaan vaikein mitä olen koskaan käynyt, mutta NYT on aika jättää Aava historiaan.

- Varis

ps. sanokaa, tahdotteko mieluummin lyhyitä tekstejä usein vai pitkiä, huolella kirjoitettuja postauksia harvemmin? Oon vihdoin vähän päässyt eroon pakkomielteestäni vääntää jokaista postausta niska hiessä viisi tuntia, mutta mitä te tästä tykkäätte? Onko parempi että kirjoitan spontaanisti ja sydämestä (/mielijohteesta..) vai harkitusti ja hienommin? Toinen asia mitä olen miettinyt: luetteko mieluummin henkilökohtaisia kirjoituksia, vai kiinnostaisiko myös yleinen paranemispohdinta ja motivaatiopostaukset?
Niitä nimittäin luultavasti alkaa tulemaan, mutta olisi kuitenkin kiva kuulla mielipiteitä !

Iso kiitos muuten kaikille 39:lle edelliseen kyselyyn vastanneelle, kommentoijille - ette uskokaan mitä merkitsette minulle! - ja ihanille lukijoille, teitä on jo hurjan paljon. ♥

Kuvat we♥it:stä.

Puhalla ja toivo

2011-06-02T08:00:00.004+03:00

OneRebuplic - All the right moves

Onnea Sinking in the Ocean of Faces 1 vuotta! ♥

2.6.2011

Ocean.
Valtameri.

Voi miten mä yhä löydän itseni sieltä? Mä vaan pärskin meressä, pyristelen pintaan, haukon henkeä ja koitan vielä jaksaa. Vesi vetää mua pohjaa kohti, sen ote on vahva, hallitsematon. Pinnalla käsi kurottaa kättäni ja mä ponnistelen ja tartun siihen, mutta koko ajan mä vaan mietin, kuinka helppoa olisikaan vain päästää irti. Se olisi niin helppoa.
Se, että kirjoitan nykyään vähän positiivisemmalla mielellä, ei ikävä kyllä tarkoita sitä että mun ajatukset poikkeuksetta olisivat sellaisia. Yhä edelleen ainakin neljä seitsemästä päivästä ovat yhtä tuskaa ja kärsimystä, osastolla kaikki energiani kuluu sairaudessa roikkumiseen ja pohjasta haaveiluun, enkä mä voi tehdä sille yhtään mitään.. haluan vaan pois, poispoispois! Mua ahdistaa seurata uusia nuoria jotka ovat vasta matkansa alussa, katsella muiden huijaamista ja kuunnella keskustelua siitä miten pitkälle kukakin on oireissaan mennyt. Osastolla tunnen Aavasta vain syvää ylpeyttä ja huolenpurkauksista lämmintä iloa, muiden ystävistä raastavaa kateutta. Mutta mä myös oikeasti itken täällä kun vain ajattelenkin kesää: kesää, jonka voisin viettää syöden, n a u r a e n ja eläen. Kesää, jonka kuitenkin vietän suurilta osin sairaalassa.

Aika juoksee eteenpäin armotonta tahtiaan. Se ei kuuntele minua, ei meitä ketään. Se vain on ja kulkee, vaikka kuinka haluaisin pysäyttää sen. Haluaisin, että se antaisi minulle hetken. Hetken p y s ä h t y ä, hetken ajatella. Hetken kuunnella ja hetken katsella. Hetken valmistautua elämään, edes hetken.
Mutta ei se anna.

Yhden asian minä kuitenkin olen päättänyt: minä paranen.
Ihan totta! Se päätökseni vahvistuu hetki hetkeltä. Mä en tiedä mitä tahdon, mutta tiedän, mitä aion. Elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi, joten jossain vaiheessa mun on tätä suuntaa käännettävä. Miksi siis hukkaisin aikaa?

- Varis
(Ajastuksella, kirjoitettu 29.5.2011 illalla)

ps. söin viime sunnuntaina kaupungilla croissantin! ♥

Sulkien sukimista, seikkailuun valmistautumista

2011-05-29T10:54:00.007+03:00

Uuden kysymyspostauksen aika! Antakaa tulla.

Twilight Princess OST - End Credits

Se on kummallista, miten asiat vievät ihmiset mukanaan. Meinaan, horju vähänkin ja tutustu Anoreksiaan - pian olet sen. Mutta kurkkaakin vain ulos häkistäsi, ja kohta tunget jo itseäsi kaltereiden raosta!

Maailma odottaa mua ja se on sen arvoista.

Mulla on unelmia, mulla on haaveita. Mulla on aina vaan enemmän niitä hyviä päiviä. Mä haluan pois osastolta, vaikka se pelottaakin. Mä haluan alkaa elämään.

Isoja askeleita pikkuhiljaa.

- Varis

Kuvat we♥it:stä.

Rakkaudesta maailmaan, ilosta elämään

2011-05-25T12:00:00.005+03:00

(Täällä kirjoittelen vielä 22.5.2011 illalla/yöllä, jätin vain julkaisun myöhemmälle. En tykkää julkaista montaa postausta ihan putkeen.)

Parantuminen on taistelua: siis kokoa aseesi. Tässä sodassa ovat kaikki keinot sallittuja. Voittajia on vain yksi, tasapeli ei ole mahdollisuus. Kompromisseja ei tunneta.

Jos se voittaa, sinä kuolet. Henkisesti vai fyysisesti, samapa tuo, mutta suunta ei joka tapauksessa ole muualle kuin arkkuun. Se on aivan kamalan vakava asia, jotta sen kanssa voisi pelleillä, joten pyydän, mieti vielä kerran. Etkö jaksaisi tarttua miekkaan ja käydä viimeiseen taistoon?

Niin, viimeiseen taistoon Sille, ei sulle: sillä kuka taisteluun käy, se sen myös voittaa. Sulla on ihan kaikki mahdollisuudet. Ja jos näin tapahtuu, jos voitat ja selviät - mitä sitten? Ihan mitä vain, mitä ikinä haluat, päätät sen itse. Mutta mä toistan, ihan mitä vain.

Ja elämä on yhtä taistelua sen jälkeenkin. Taistelua sen puolesta, mitä rakastat, mitä haluat ja mitä arvostat, saat tarttua miekkaasi vielä monen moninaista kertaa ennen kuin ympärillä on ikuinen rauha. Mutta lyö Se maahan, lyö ihan kunnolla. Lyö niin että Se lähtee luikkien pakoon, häntä koipien välissä ja pää kolmantena jalkana.

Kukaan ei jää kaipaamaan.

Mä olen hetki hetkeltä lähempänä elämää, ja sehän vasta pelottaakin. Kurkin ja katselen, koskea en vielä uskalla. Mutta tämä on jo aivan uutta.

Mielessäni odotan keijupölyä ja taikaiskua, toiminnallani mä olen päättänyt kävellä niitä vastaan. Kyllä se pöly vielä joku päivä sataa ylleni ja taikaisku nostaa mut vapaana ilmaan. Sinne, minne lintu kuuluukin.

Aava ei tahdo hyväksyä tätä uutta minää. "Valheita puhut, tiedäthän sinä sen", se kuiskii ja syyllistää. "Et sinä sitä oikeasti halua."
Ja sitten puhun minä, nousen kerrankin vapisevin sanoin tuota varjoani vastaan:
"Niin. Enhän minä halua. Mutta aina ei saa mitä haluaa. Luulisi sinunkin sen tähän mennessä oppineen."
Mutta ei se opi, ei se opi koskaan. Sen halu on kyltymätön ja tahto liki voittamaton. Sille ei riitä mikään eikä tule koskaan riittämäänkään, niin kovasti kun se meitä ahneeksi haukkuukin, niin oikeasti se on vain sitä itse. Sille ei saisi antaa pikkusormea, koska niin siinä käy, että pian se vie koko käden, ja koko tytön ja tämän elämän.

On typerintä maailmassa haaveilla nenämahaletkusta ja luisesta naamasta, kalpeasta ihosta ja sen päällä untuvapeitosta. Saisin ehkä olla vahva Anoreksialle ja heikko muille, mutta en minä niin itseäni pakoon pääsisi. Loppujen lopuksi, en minä sillä mitään voittaisi.
Kun sukeltaa mereen, aukenee sen koko maailma samalla kertaa. Näkee kalat, näkee korallit, näkee ravut ja simpukat, ja pohjalla niin mutaa kuin kultahiekkaakin. Kun kerran sukeltaa, näkee sen kaiken. Ainoa asia mitä ei näe, on maailma pinnan yläpuolella. Mereen voi jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta ei se siitä mihinkään muutu. Se on ja pysyy samanlaisena, vaikka kuinka kiertäisi. Tutkia ei voi, koska kaikki mikä on tutkittavaa, jo tunnetaan. Siksi rohkein onkin se, joka lähtee kohti pintaa.

Se ON sen arvoista.

Tehdään paras kesä; tähän mennessä.

- Varis, ja tässä tulee päivän kysymys: onko parempi saada huomiota ihailuna ja arvostuksena, ylpeytenä ja rakkautena, vai onko parempi saada se huolena ja toivottomuutena, kaiken hallitsevana pelkona? Eikö ole vähän kummallista valita jälkimmäinen?
Kaikki sitä kohti, että ensimmäinen vaihtoehto tuntuisi kivemmalta! Ei ihmiset oikeasti halua olla huolissaan, ne haluaa Rakastaa.

ps. olen innostunut ajatuksesta kirjoittaa abstraktimmin ja nykyään selkokirjoitukset tuntuvat tylsiltä. Mitä tykkäätte?

Kuvat pikapikaa etsitty we♥it:stä.

Mustaa, tyhjää, pimeää

2011-05-23T08:51:00.005+03:00

Voi!

Mua pelottaa. Oikeastaan, olen paniikissa, kauhuissani, epätoivoinen. Se ei näy ulospäin, mutta sydämeni vain itkee ja tärisee.
Olenko mä mennyt eteenpäin? En halua! En mä halua parantua, en halua en halua en halua. Mä tahdon palata takaisin, takaisin siihen risteykseen jossa olen kyhjöttänyt jo kuukaudesta toiseen, tai vaikka vähän taaemmaksikin. M u n t ä y t y y o d o t t a a , e t t ä m ä o l e n v a l m i s !

Fear is awful, face it.

Kaikesta huolimatta, EN ole perunut päätöstäni. Sillä se oli enemmän kuin päätös, se oli sopimus Pienen tulitikkutytön kanssa, se oli lupaus joka annettiin käsi sydämellä. Mutta mihin soppaan mä lusikkani työnsinkään!

Ei tää on väärin, ei ei ei! EI EI EI EI, EI!
Ei vielä... ei ikinä!

Voi, mä niin tarvitsen jonkun pelastamaan mut täältä! En selviä, enkä edes halua. Ja voi sinä rakas ystäväni, mä nojaan sinuun enemmän kuin minkään maan lait sallii. Niin ei saisi olla, mutta jos sinä lopetat, minä romahdan.

Tai kai mä romahdan muutenkin.

- Varis

Kuvat we♥it:stä.

Katu täyttyy askelista.. elämä on kuolemista?

2011-05-22T12:35:00.005+03:00

Kerron teille tarinan.

Olipa kerran pieni linnunpoika, joka lakkasi olemasta onnellinen. Se pelkäsi suurta maailmaa ja kokosi turvakseen rautaoksista katon, katon joka suojasi sateelta, surulta ja pahoilta ihmisiltä. Se luuli, että asiat olivat nyt paremmin; se luuli elävänsä unelmaansa, hallitsevansa vihdoin itseään, ja tulevaisuuttaan. Mutta todellisuudessa ne oksat, jotka lintu oli itse ympärilleen kasannut, alkoivat elää omaa elämäänsä ja tekivät pienen eläimen ympärille häkin. Mitä enemmän aikaa kului, sitä suuremmaksi rautahäkki kasvoi. Ja mitä suurempi häkki oli, sitä tyhjemmältä tuntui sen sisältö, ja sitä onnettomammaksi pieni lintu tuli. Mutta häkki oli ovela, sillä vaikka ulkopuolelta näkyi kuinka sen vahvat kalterit rakensivat muuriaan yhä korkeammalle, pysyi se vangilleen näkymättömänä. Niin, tuo pieni lintu ei nähnyt lukkoja ympärillään, mutta ei myöskään maailmaa niiden ulkopuolella. Sen maailma oli häkin sisältö.

Mutta voiko kukaan elää vankina ikuisesti?

Ei. Lintu tarvitsee vapauden, avaran maiseman, pilvettömän taivaan ja ilmaa siipiensä alle. Ilman niitä se ei pärjää, sen hauras elämän liekki hiipuu pikkuhiljaa sammuksiin. Ilman niitä, se kuolee. Niin alkoi myös tälle linnulle käydä, se vaipui yhä syvemmälle suruunsa ja antoi häkkinsä kasvaa, eikä se nähnyt kuinka se näin joutui hetki hetkeltä yhä kauemmaksi elämästä.

Mutta sitten tuli päivä, jolloin pieni lintu havahtui horroksestaan. Se nosti päänsä ja katsoi ympärilleen. Mitään ei näkynyt.
Lintu astui haparoiden eteenpäin ja katsoi taas: ei mitään. Se kääntyi ja antoi jalkojensa kantaa itsensä varovasti toiseen suuntaan: ei mitään sielläkään. Se räpytti siipiään ja yritti päästä ilmaan, mutta ei onnistunut vaikka kuinka ponnisteli; ei ollut mitään ilmaa, johon päästä.

Yhtäkkiä kuului ääni. Lintu ei ollut kuullut sellaista aikoihin. Se kohotti päänsä, yllättyneenä, ja lähti kulkemaan tyhjyyttä kohti. Voi miten sitä pelottikaan! Se ei ollut koskaan pienen elämänsä aikana pelännyt niin paljon, ja joka ainoan askeleen ottaessaan se tunsi lähes vastustamatonta houkutusta palata kaksi askelta taaksepäin. Mutta tällä kertaa se ei antanut periksi. Se ei tiennyt, mikä sitä veti takaisin, mutta sen se tiesi, ettei siellä olisi mitään. Se oli nähnyt - tai, riippuen siitä miten asia ilmaistaan, ei ollut nähnyt.

Yhtäkkiä - mitä ihmettä!
Edessä vasten tyhjyyttä piirtyi seinä. Ja toinen. Ja kolmas, neljäs, viides. Kaltereita oli joka puolella, ja koko ajan ne kävivät hiljaista marssiaan yhä kauemmaksi pienestä linnunpoikasesta, yrittäen kadottaa tuon aina vain syvemmälle ja syvemmälle sisäänsä.

Lintu pani juoksuksi; olihan se vihdoin löytänyt jotain. Nyt se alkoi tajuta, mitä sen ympärillä tapahtui. Ja kaiken aikaa se kuuli, kuuli ääniä. Aina vain enemmän ääniä, ja ne tulivat kaltereiden toiselta puolen. (Mitä siellä oli? Sitä lintu ei nähnyt - seinät olivat kaiken peittävät.)
Äänet olivat hyviä, ne tahtoivat auttaa. Ne tahtoivat vapauttaa pienen olennon vankilastaan, ja ensimmäistä kertaa, tuon linnun korvat alkoivat avautua niille. Valppaat silmät alkoivat nähdä asioita sen ympärillä, kirkas mieli ymmärtää - vielä joku päivä, se olisi vapaa.

Mutta kalterit olivat jo kaukana, tie niiden luo pitkä.
J a h ä k i n s a a t t o i a v a t a v a i n s i s ä l t ä p ä i n .

Angels & Airwaves - The adventure

Matka on alkanut ja perillä odottaa

ELÄMÄ.

Tarinasta puuttuu vain onnellinen loppu.

- Varis ja sen paras ystävä & vihollinen: Aava Elle Merilii (syömishäiriölläni on siis nyt nimi.)

ps. Olettekin kaikki varmaan - toivottavasti - huomanneet sivupalkin kyselyn. Olisin tosi kiitollinen jok'ikisen teistä vastauksista!
...plus kommenteista. Kyllä, mä kehtaan kirjoittaa tähän haluavani ja pyytäväni niitä. Ne on parasta mitä viikonloppuihini sisältyy; kiitos, miljoonasti. ♥

Kaksi ensimmäistä kuvaa we♥it:stä.

Rakas pieni Painajaiseni

2011-05-15T22:14:00.001+03:00

Oloni on ollut sekava; siispä olen taas pohtinut paljon.

Mä haluan syödä.

Mä haluan maistaa irtokarkin, toisenkin, palan leipomaani kakkua, niitä keksejä joita rohkenin vain nuuhkia, mä haluan maistella tuoretta vehnäpatonkia oikein kunnon kerroksella voita, syödä lounaaksi paistettuja kananmunia, haluan tietää miltä noi kaikki kauppojen uutustuotteet maistuvat, herkutella jäätelöllä ja tuoreilla mansikoilla, haluan syödä kahvilassa oikean leivoksen ensimmäistä kertaa elämässäni.

Oikeasti ruoka on aika mitätön ja arkinen osa ihmisen elämää. Miksi mä olen tehnyt siitä itselleni niin ison asian? Miksi SUURIMMAT HAAVEENI liittyvät ruokaan - ja mikä tärkeintä, miksi kuitenkin kiellän itseltäni sen kaiken? Olenko mä silloin oikeasti vahva?

Vastaus on ei. Silloin Se on vahva. Ja mun pitää oppia, Se ei ole yhtä kuin minä. Olen sanonut sen ties kuinka monelle ystävälleni, kutsunut tuota katalaa hirviötä ties miksi loiseksi ja kuokkavieraaksi - mun on jo aika alkaa uskoa siihen itsekin.
Ruoka todellakin hallitsee elämääni. Mulla on siihen vahva viha-rakkaussuhde, mä niin haluaisin näyttää kaikille, että mä pärjään ilmankin, että olen tuollaisten maallisten asioiden yläpuolella, että osaan sen. Että en ole tavallinen kadun pulliainen, jonka täytyy syödä; minä en halua, ja silloin minun ei tarvitse. En suostu, en alistu siihen. Olen kerrankin erityinen, puhdas.
Samalla ruoka on muodostunut suurimmaksi rakkauden kohteekseni. Se on jotain niin pyhää, pelkkää nautintoa ja kaikki maailman hyvät asiat samassa, täydellisyyttä. En edes haluaisi normalisoida suhdettani siihen, koska mistä mä silloin voisin nauttia näin suuresti?
Mutta nautinko mä nyt, nautinko oikeasti?

Mitä helvetin elämää se on, että kuluttaa päivänsä lukemalla ruokakauppojen mainoksia, taulukoimalla kaloreita ja etsimällä netistä sitä maailman kevyintä kakkureseptiä leipoakseen jotain, josta ei kuitenkaan uskalla maistaa nokarettakaan? Anoreksiassa ei ole mitään kaunista. Ei sellaiselle asialle kuin syöminen pitäisi antaa niin suurta arvoa; maailma on täynnä kaikkea tärkeämpää, niin paljon tärkeämpää! Mä en näe sitä, mä en näe mitään tämän sairaushäkin (paitsi että enolesairas) ulkopuolelta, mutta ehkä mä en voikkaan, ennen kuin saan ovea ulos raotettua. Vahvin ajatukseni sairaaksi jäämisestä liittyy siihen, että pidän muuta elämääni täysin tyhjänä, ei siellä odota mikään. Mutta mikä hitto tässä hetkessä sitten on niin täydellistä, että haluan roikkua siinä kiinni? Mitä mä pelkään niin kauheasti menettäväni?

Ei mulla ole mitään menetettävää, siis tuhat syytä yrittää! ♥

Ei kai Euroviisu-viikonloppuna voi postaukseen laittaa muuta musiikkia kuin jonkin kilpailukappaleen. Nukuin melkein puolet maista ohi, mutta niistä mitkä näin, suosikikseni muodostui Irlanti. Pojat olivat hurmaavia! ♥ Muutenkin Irlanti on jo monta, monta vuotta ollut suosikkimaani, joten en todellakaan olisi pistänyt pahakseni, vaikka se olisi voittanutkin.

- Varis, joka on vihdoin PÄÄTTÄNYT kokeilla siipiään. Linnunpoika, jonka päämääränä on nyt todellakin parantua.

ps. Edelleenkään en muuten edes tahdo sitä, voi apuaapuaapua, mitä mä oikein selitän. En tahdo terveeksi, haluan viedä tämän loppuun asti, käydä pohjalla, kiertää tämän koko helvetin maailman! Tahdon nähdä vaa'an numeron alkavan kolmosella, tahdon pyörtyä nälästä, tahdon labra-arvojeni laskevan niin että mut kiidätetään ambulanssilla sairaalaan, tahdon todella tuntea itseni niin heikoksi ja hauraaksi ja sairaaksi. Tahdon olla Sille täydellinen.
Mutta mä tiedän, sen silmissä täydellisyyttä ei ole. Silti suurin unelmani, toiveeni, haaveeni, on vain laihtua - ei kuulosta siltä että annan elämälle kaikkeni. Kyllä mä ehkä joskus vielä ymmärrän ettei tää ollutkaan se tapa jolla tahdon elää. Ja siksi, mähän käännän nokkani vaikken haluaisikaan!

Ja yksin en leikkiin tietenkään lähtenyt.

ps. 2.
Ekstra:
EUROVIISUKAKKU

5 munaa
- Riko lasiin ja mittaa samanlainen määrä
sokeria
jauhoja, joista vähän yli puolet vehnä- ja loput perunajauhoja + 2 tl leivinjauhetta
- Vaahdota munat ja sokeri, lisää jauhoseos siivilän läpi, varovasti sekoittaen. Kaada voideltuun ja korppujauhotettuun 24 cm:n irtopohjavuokaan, paista n. 45 min 175 asteisen uunin toiseksi alimmalla tasolla. Valmista täytteet.

1 prk mansikkakermaa
1,5 dl Blå Bandin vanhan ajan vaniljakastike -jauhetta
200 g jäisiä mustikoita
- Vaahdota kerma, sekoita joukkoon muut ainekset.

1 prk vispikermaa
n. 150 g valkosuklaata
- Vaahdota kerma, sekoita joukkoon sulatettu ja jäähdytetty suklaa.

- Leikkaa pohja kolmeen osaan ja kostuta alin kerros maidolla (yhteensä tarvitset maitoa vajaat 3 dl). Levitä päälle mustikkatäyte. Nosta seuraavaksi keskimmäinen pohjapala, kostuta, ja levitä päälle suklaatäyte. Nosta vielä kansipala ja kostuta, sitten voit koristella kakun mielesi mukaan. Itse laitoin
1 prk vispikermaa vaahdotettuna + reilu tl vaniljasokeria (maistatuta tai mieluummin maistele itse sopivaksi)
karkkeja

Reseptin lähteenä toimi Kinuskikissa-blogi ja kuulemma kakku oli kuin pala taivasta. Omaa kokemustani en voi kertoa, koska tietenkään Se ei antanut mun maistaa murustakaan.

Ikuisuuskysymys

2011-05-11T12:00:00.003+03:00

Travis Garland feat. Hayley Williams - Airplanes. Oon aina rakastanut tän kappaleen kertosäettä ja tulin ihan superiloseksi kun löysin tästä tällaisen ei-rapimman version ! ♥

Tämä onkin sitten ensimmäinen ajastuksella julkaisemani teksti, ja oikeasti kirjoitin tämän 8.5.2011 klo 21:37. En vain halunnut julkaista tätä heti perään sen eilisen kanssa.

Varahoitajani totesi viime viikolla, että yleensä parantuminen tapahtuu vähän kerrallaan hivuttamalla, mekaanisia edistysaskeleita ottamalla vaikka sitten itsensä siihen pakottaen - eikä mitenkään taikaiskusta. Tätähän mä olen yrittänyt omaan kalloonikin takoa Sen Täydellisen Päivän odottelun sijaan, mutta riemastuin suuresti kun tämä hoitaja jatkoi: "Vaikka tapahtuuhan niitäkin, olethan sä sen nähnyt. Ajattele nyt vaikka (nimi)ä tai (nimi)ä." Ehkä paranemiseen todella on kaksi reittiä, kivinen ja kurainen, ja vieressä se kultainen oikotie. Kuulostaan niin epärealistiselta, mutta voi, kyllä mä haluaisin uskoa siihen. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, kumpaan ryhmään itseni sijoittaisin?

Mä todella olen umpikujassa tällä hetkellä, ja sieltä ei liikuta eteen eikä taakse. Tuntuu, että ainoa avain tähän lukkotilanteeseen olisi päätökseteko - mun vain pitäisi päättää, että paranen. Aina mä oon ajatellut, että totta helvetissä mä siihen pystyisin, jos vain haluaisin. Onko se todella noin mustavalkoista, en tiedä, mutta en mä myöskään sellaista päätöstä ikinä uskaltaisi tehdä. Mietin vain, että VIELÄ JOKU PÄIVÄ tää suunta vaan vaihtuu.

Mä niin tahtoisin olla sellainen keijupölytaikaiskuparantuja. Mutta ei mulla riitä rahkeet siihen.

Olen niin eksyksissä! Silloin on varmasti eksynein maailmassa, jos ei tiedä edes että mitä haluaa ja minne pyrkii. Välillä ohi vilahtaa ehkä lyhyt filminpätkä siitä missä nyt ollaan - mutta se ei hyödytä mitään, kun ei siltikään osaa päättää että mihin suuntaan siitä sitten lähtisi.
Tuntui kierolla tavalla niin hyvältä, kun varahoitajani sanoi mun juttujen kuulostavan juuri siltä, että mut pitäisi hoitaa pakkotoimin kuntoon, kun en siihen itse kerran suostu lähtemään. Ai mitä, tarvitsenko mä hoitoa, oonko mä nyt sitten oikeasti sairas? Lapsellista kyllä, mutta mä todella haluaisin vielä syvemmälle, haluaisin kulkea sen pisimmän tien ihan pohjan kautta, käydä niin syvällä kuin vain hukkumatta voi. Somaattisella osastolla taju kankaalla ja letkuruokinnassa - Anoreksia kiittäisi. Ai heit mai weiht eli vihaan painoani, ja tää nyt ei varmaan ollutkaan mikään yllätys. Mä niin kaipaan niitä aikoja kun painoin sen 43 kg, olin onnellisempi kuin koskaan, tai niin mä ainakin muistelen. Koko ajan, mä mietin vain että "Tässä mä nyt kävelen kaupungilla ja painan nelkytkolme kiloa!" Mä tiedän että joku haluaa sanoa, ettei se mitään aitoa onnellisuutta ole; ehkä ei. Mutta se on parasta mitä mulla on ollut.

(Ja silti sekin on niin paljon.. tää on niin väärin, mutta mä vaan unelmoin että vielä näkisin miten se vaa'an numero laskee, laskee, laskee... en halua kuolla, kuihtua vain. Eikä siihen sitä paitsi kuole, EN MINÄ.)

En halua päästää irti, mä rakastan tätä niin helvettiä kun tää välillä onkin. Eihän mulla ole mitään muuta! Lääkärinikin totesi, että siltä osin sairaalahoito on vienyt mua eteenpäin, että nyt mulla on paljon ajatuksia, kun taas tullessani olin vain tyhjä tyttö vailla menneisyyttä, elämää, tunteita. Se tuntui tosi pahalta, osui ja upposi.
Ja ainoat positiiviset ajatukset mitä mulla paranemisesta on, liittyy ruokaan - mikä sika. Se ei todellakaan missään nimessä ikinä ole sen arvoista. Toinen puoli musta haluaisi elää pelkillä hedelmillä ja vihanneksilla, toinen taas haluaisi antaa itselleen luvan syödä kaikkea (siitä TULEE kyllä tosi hyvä fiilis kun tuo jälkimmäinen on vahvoilla.) Mutta mä en ajattele mitään muuta elämää, kun mä mietin paranemista, en ystäviä, perhettä, opiskelua, tulevaisuutta. Kun ei mulla ole mitään tulevaisuutta, vaikka ne niin mulle uskotteleekin.

Tää on varmasti vaikuttanut ihan kamalan negatiivissävytteiseltä ja synkältä postaukselta, mutta oikeastaan en kirjoittanut tätä sillä mielentilalla. Mulla vaan oli niin kauheasti asioita mielessä ja teksti päässäni valmiina - ja kuvittelin saavani siitä täydellisen postauksen, mutta ei se sitten vaan niin helposti käynytkään siirtää ne sanat paperille. Oikeastaan mä kirjoitin tämän sanoakseni;

mun on tehtävä se päätös! ♥

- Varis, joka pian ehkä jo teroittaa kynsiään taistoa varten.

ps. Mua pelottaa niin kamalasti, kun tulee jo kesä! Ei saa, ei saa, ei saa.. oon vielä vaan niin talvifiiliksissä. Kesä, herranjumala, KE-SÄ! Olen oikeasti ihan paniikissa. En mä mitään pysty kesästä nauttimaan, vaikka sitä aina niin odottaakin - mutta ei vielä!
Tällä viikolla (9.5.2011->) on sairaaloissa vaihtunut Raviolin kesälistat. Kamalan ihanaa ja ihanan kamalaa, mutta oli sitä kyllä odotettukin. Liikaa kanaa (=joudun ottamaan nutrina.. eli ravintojuomalla, koska osaston nuorille ei saa tilata kasvisruokaa.) Siitä en tykkää.

ps. kaksi. Marikan ihana iloinen postaus valoi muhun valtavasti positiivisia voimavaroja. Ensin tuli sellainen olo että hitto vie, kyllä mäkin haluan; ja sitten tuntui, että ei, haluan sittenkin ehdottomasti pyrkiä täydellisyyteen yhdessä Anoreksian kanssa. Aina välillä tulee näitä hetkiä, että mä keksinkin mitä kohti voisi pyrkiä, saan sen kompassin hetkeksi itselleni, ja silloin juuri se kahtiajako sisälläni voimistuu.

Iske se miekalla maahan

2011-05-07T15:41:00.002+03:00

Tänään heräsin pitkästä aikaa hyvällä mielellä. Olen melkein iloinen, hymyilyttää, uskon että kaikki voi vielä kääntyä paremmaksi. Ja mikä tärkeintä, kerrankin musta tuntuu, mä todella että haluan vielä olla onnellinen!
Samalla kuitenkin huolettaa, ja on syyllinen olo. Mistä tää johtuu? Eihän mikään oo oikeesti muuttunut mihinkään suuntaan. Ja nyt näytän taas siltä että kaikki on kunnossa! On mulla kuitenkin jokin pieni ajatuksenpoikanen siitä, että ehkei se kuitenkaan ole näin. Lupaan, että yritän ottaa tästä päivästä kaiken irti, huolimatta siitä mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Ja yritän myös säilyttää tämän asenteen.

Chisu - Etsijät. Ei voi olla kauniimpaa ääntä, mutta nyt oon niin rakastunut Chisun musiikkiin myös ihan kokonaisuudessaan.

Taas vierähti yksi viikko siivillä, sanoisin että ihan kuin pikakelauksena. Mitä siitä jäi käteen? No ei kovinkaan paljon mitään. En mä oikein tehnyt mitään, olin surullinen ja pohdiskelin paljon asioita, niin kuin aina. Tunsin syyllisyyttä ollessani muiden seurassa, pakenin ahdistusta yksinäisyyteen ja purskahdin itkuunkin muutaman kerran. Jälleen kannoin suurta huolta siitä, että se paha oloni nyt varmasti tulee huomatuksi. Kävin täydellisen keskustelun vastuuhoitajani kanssa, jäin siitä järkyttyneeksi, täriseväksi linnunpoikaseksi ja pää oli niin täynnä ahdistusta, että uskaltauduin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaehtoisesti SOITTAMAAN jollekulle ystävälleni. Ilman Pientä tulitikkutyttöä en varmaan olisi pärjännytkään; kiitos.
Kävin myös muutaman keskustelun varahoitajani kanssa (ne eivät olleet kovinkaan antoisia), säikähdin ruokapöydässä yhtä hoitajaa niin pahasti että hädin tuskin onnistuin syömään loppuun. Oksetti, pyörrytti, pelotti ja silmät olivat niin täynnä kyyneleitä, etten nähnyt mitään. Pari päivää sitten puhuin vielä tilanteesta kyseisen hoitajan kanssa, ja yritän todella kovasti osata antaa hänelle anteeksi. Sen lisäksi odotin äidiltäni uutisia balettiasioista, koin suurta onnistumisentunnetta jousiammunnassa ja jaksoin tehdä joka päivä reilun vartin lihasharjoitukseni.

Paranemisen suhteen viime viikko ei mennyt hyvin. Mä rakastin sitä ja se uskotteli rakastavansa mua takas - kunhan vain ensin tekisin niin kuin se tahtoo. Kaikki voimani, se ehkä olemassa oleva pikkuinen haluni, kaikki motivaatio, hiipuivat kuin kynttilän liekki. Aloin jopa suunnitella kesää yhdessä sen kanssa. Mua vähän pelottaa, tai okei, pelottaa aika paljon. Mutta mua myös houkuttaa ihan liikaa - se olisi niin helppoa!
Musta tuntuu edelleen, että mut halutaan vaan mahdollisimman äkkiä pois osastolta, hällä väliä siitä mikä mun psyykkinen vointi on. Itse ajattelen, että mulla on vielä aivan hirmuisen pitkä matka kuljettavana, ennen kuin olen valmis palaamaan kotiin. Enkä mä nyt pääse sillä tiellä eteenpäin, kun tahtomattanikin keskitän kaiken energiani vain siitä huolehtimiseen, että koska joudun lähtemään. En mä tällä hetkellä edes ollenkaan halua kotiin, osastolla on niin paljon parempi, helpompi, turvallisempi olla. Varmaan mussa täytyy olla jotain vikaa, ei kai kukaan nyt tykkää olla sairaalassa.

MUTTA tänään tuntuu, että ehkä mä voisinkin harkita paranemista. Sanoisinko, että on parempi päivä? Olen riemuissani, iloinen tästä ajatuksesta. Ja eilen tehtiin paranemisyritysopimus vol. 2 Tulitikkutytön kanssa. Hitto, nyt se tuntuu musta niin hyvältä! Yritetään, näytetään ja voitetaan! Ja sitten, niin kuin tämä rakas ystäväni sanoi, mennään nauramaan osaston hoitajille. Ai miten niin ei ole mahdollista parantua muuten kuin omasta halusta? Miten niin ei ole mahdollista kulkea sitä kivistä polkua ystävää tukien ja ystävän tukemana? Ehkä teidän olisi aika oppia uutta, vähän muuttaa noita hoitometodejanne.
Tällä hetkellä mä olen vahva. Olen ahdistanut Anoreksian kaukaiseen nurkkaan aivojeni perällä, siellä se kerjää sääliä ja huomiota, kirkuu tuskissaan. Mutta minähän en kuuntele.

En mä kuitenkaan ajatellut ryhtyä sanoista tekoihin, en uskalla, en vielä. Mun pitäisi! Ei se tilanne tästä mihinkään tule muuttumaan vaikka sitä taikapölykuuroa odottelisinkin. Ei tämän parempaa hetkeä tule.

Ehkä se halu parantua todella kasvaa kun lähtee yrittämään, kun Anoreksian ote alkaa hellittää (kyllä, se pitää kirjoittaa isolla alkukirjaimella.) Pakkohan sen on mennä niin! Eilen puhuttiin taas pitkä tovi ystäväni kanssa, minä NÄIN kuinka sairaus pitää häntä kynsissään ja on melkeinpä vain voimistanut otettaan, ja siksi olin (ja olen!) aivan hirvittävän huolestunut. Toistan taas sanojani siitä keskustelusta, mutta niin kai se on, ettei kukaan parantunut koskaan ole todennut, että "ei tää nyt oikeastaan ollut sitä mitä mä halusin." Vaikka me vasta taisteluun valmistautuvat kuinka väittäisimme, ettei siihen ole syytä, että kaikki on hyvin, niin tuskimpa kukaan kuitenkaan puhuu täydestä sydämestään. Itse sitä vain on niin vaikea nähdä.

- Varis, joka ehkä vielä joskus nouseekin takaisin siivilleen.

ps. jäi taas niin paljon sanottavaa. No, olen jo tottunut.
Aika kamalaa, että kesä tulee jo. Mihin se talvi meni? Mitä mieltä te olette kesän tulosta?

edit: // Miksi kaikkien unelmieni pitää täyttyä numeroista? Voi, miksi en löydä mitään niin tavoiteltavaa kuin vaa'an näyttö, jonka ensimmäisenä numerona loistaa kolmonen? Helvettiäkö mä sillä oikeasti saisin?

Iltaa kohti paranemisfiilis vähän laski. Mitä enemmän mä näitä asioita pohdin sitä enemmän se ristiriita ja kahtiajako sisälläni voimistuu; puoliksi mä suostun aina vaan harkitsemaan hippusen vakavammin suunnan muuttamista, puoliksi mä vaan tarraan siitä entistä tiukemmin kiinni. Mutta voisiko se olla niin, että vain tuo toinen puoli olisi sitä todellista minua, loppu sairauden ääntä? Kenen tahansa muun kohdalla sanoisin, että voi kyllä, niin se on. Mutta itselleni anoreksia tuntuu mahdottomalta, ansaitsemattomalta määreeltä. En mä kerta kaikkiaan voi oppia ajattelemaan, että MULLA olisi anoreksia.

Pilvet peittävät tähtöset

2011-05-01T11:34:00.000+03:00

Voi apua, miten paljon kirjoitettavaa mulla taas olisi. Eikä sanoja tahdo löytyä millään.

Mulla ei mene ollenkaan hyvin. On aivan kamalan paha olla, ja koko ajan kaikki vaan pahenee ja pahenee, niin tämä olo kuin kaikki mitä tapahtuukin. Koko viime viikon musta tuntui, että haluaisin vaan istua yksin nurkassa ja itkeä, jotta kaikki näkisi miten huonosti asiat on. Mutta siihen en pystynyt, eikä kukaan siis huomannut mitään. Keskiviikkoiltana olin niin uupunut, ahdistunut ja murtunut, etten vain enää jaksanut, ja sain sanottua siitä yhdelle hoitajalle. En osaa sanoa, kuinka paljon se loppujen lopuksi hyödytti, sillä puhuminen tuntui niin luovuttamiselta - jos muut eivät edes huomaa miten mua ahdistaa, jos se ei näy mitenkään, niin kuinka se silloin muka voisi olla todellista? Ei mitenkään. Siksi mun pitäisikin vaan pysyä hiljaa, odottaa että mut huomataan. Ja jos ei huomata, niin ei siihen silloin mitään syytäkään ole. Oon vaan typerä huomionhakuinen teeskentelijä (tää koko mun ahdistus on sitä), täysin turha, paska ja tarpeeton ihminen. Ei tää oo mitään oikeutettua pahaa oloa, ei todellakaan.

Olen niin eksyksissä, hukassa ja sekaisin. S-E-K-A-I-S-I-N. Ehkä siksi on vaikea kirjoittaa, kun en edes itse ymmärrä näitä ajatuksiani. Auttakaa, tahtoisin huutaa, mä en enää kestä. Mutta kukaan ei kuule; olen aivan yksin.

Mulla ei yksinkertaisesti ole voimia tähän. Kaikista eniten mä tahtoisin vaan olkapään jota vasten nojata, sylin johon käpertyä, jonkun jota halata.

- Varis, joka ei tänään osaa kirjoittaa mutta halusi kuitenkin kertoa (ikävistä) fiiliksistään. Ehkä tuun parantelemaan tätä tekstiä myöhemmin, mutta jatketaan joka tapauksessa viisaammin sitten ensi viikolla. Nyt vaan vappuja kaikille! Nauttikaa, syökää, pitäkää hauskaa ♥

ps. Eilen mulla kuitenkin oli hyvä päivä, päivä jona olin melkein onnellinen, päivä joka oli kerrankin elämisen arvoinen. Eilen mä en ollut yksin. Tää, ja ylipäätään se, että edes joskus osaan nähdä jotain hyvää tai merkityksellistä elämässäni, on kokonaan ystävieni ansiota. Rakastan heitä enemmän kuin mitään, enkä varmasti tule koskaan tuntemaan mistään yhtä syvää kiitollisuutta kuin siitä, että olen saanut sellaisiin ihmisiin, josta on voinut tulla mulle näin tärkeitä. Ikinä ennen en ole osannut edes kuvitella saavani näin hyviä ystäviä. Toisaalta mua inhottaa, tiedän etten mä millään voi olla yhtä hyvä ja tärkeä heille kuin he ovat mulle. Tällainen kuin minä! En mä osaa, en ikinä.

Kaksi ensimmäistä kuvaa We♥it:sta.

Varo, ajatusmereen voi hukkua vaikka

2011-04-25T21:18:00.014+03:00

Chisu - Yksinäisen keijun tarina. Eräs maailman kauneimmista kappaleista.

Mulla on tosi ristiriitainen olo. Toisaalta voisin hymyillä, jutella, iloita, nauraakin. Toisaalta musta tuntuu, että pitäisikö kuitenkin käpertyä yksikseen ja keskittyä näyttämään sitä pahaa oloaan. Voi, oon niin hämmentynyt! Kaikki on niin huonosti, etten voi ymmärtää, miten muka voisin olla iloinen, tai edes, mitään muuta kuin aivan rikki ja murtunut. Eihän mun pitäisi osata enää hymyillä, enkä mä ole tarpeeksi rohkea siihen, tuntemaan todellisia, aitoja, hyviä tunteita. Jotain pitäisi tapahtua ennen sitä, siitä oon varma. Näistä asioista on ihan hirvittävän vaikea kirjoittaa, en vain meinaa löytää sanoja, ja kun oikeastaan en edes tiedä että mille niitä sanoja pitäsi löytää - en näiden juttujen kohdalla. Ja varmaan jos huomenna lukisin tän (no enpähän lue, huomenna on tiistai, ja oon jo takaisin turvassa osastolla, pahan, pelottavan elämän saavuttamattomissa) niin olisin jo ihan eri mieltä siitä mitä oon saanut ylös. Tai enhän mä tiedä. Niin vaan käy joskus, useinkin.

Sanoinko jo, että viime viikko oli aivan kamala? Se oli. Jo maanantaina, mulla oli ihan hirveä, toivoton olo - vaikka yleensä maanantait on niitä hyviä päiviä - ja ainoa valopilkku oli Pienen tulitikkutytön kanssa mietitty edellisellä viikon ajatus yhteisestä paranemispolusta. Se jotenkin innosti, oli edes jotain, lisäksi rakastuin ajatukseen että saisin autettua ystäväni parantumaan (koska tiiän että kuitenkin luet tän, niin voi, sun on pakko! ♥ Haluan sitä eniten maailmassa.) Ehkä siihen sisältyi myös pieni toive muutoksesta omassa tilassani... tai en tiedä. Mutta kyllä, kyllä mä jotain muutosta tähän tilanteeseen toivoisin. Parantua en aio enkä halua, mutta tätä jumissa pysymistä en vaan enää jaksa!
Mulle olikin aivan valtava järkytys kuulla, että Tulitikkutyttö siirtyy toiselle osastolle. Itkin ties kuinka kauan, niin suoraan sydämestä, ja voisin itkeä vieläkin. Musta tuntuu etten mä pärjää, en yksin, enkä mä edes halua pärjätä. Ei ole mitään syytä. Hetken mulla oli joku toivonhippunen, en tiedä miksi tai mistä se tuli, mutta nyt se on sammunut, ja olo on entistäkin toivottomampi.
Ja tää on niin helvetin itsekästä. Mun pitäisi olla vain iloinen ystäväni puolesta.

(Tosin, huoli on iso siitäkin, miten Tulitikkutyttö selviää. Muista, että olet NIIIN tärkeä, yritä sen takia! Mä toivon aivan hirveästi että sä valitset sen oikean suunnan, jaksat vielä taistella, vaikka aina et tahtoisikaan antaa itsellesi lupaa siihen. Sä ansaitset, enemmän kuin mitään, parantua, ja me kaikki muut nähdään, miten hyvää se tekisi sulle. Sä itse vain olet sokea ton asian suhteen. Etkä sä saa silmiäsi auki odottamalla, vaan toimimalla. Usko, että se on parasta sinulle, jos et luota itseesi, niin luota meihin kaikkiin muihin!♥)

Mua pelottaa, ja olen niin valtavan hämmentynyt. Haluaisin alkaa taas nauttia asioista, niin kuin pitkästä aikaa pystyin viikko sitten tekemään, haluaisin antaa itselleni luvan siihen. Vaikkei kyse ole sallimisesta ja sallimatta olemisesta, en vain osaa selittää paremmin. Haluaisin hymyillä elämän pikku ihmeille, suunnitella kivoja asioita, oikeasti iloita kauniista säästä ja auringonpaisteesta, siitä että kesä, miljoonine mahdollisuuksineen, on tulossa. Mutta en mä pysty, en nyt enkä vielä. Jotain todella pitäisi tapahtua ensin, tai siltä musta tuntuu. Asioiden pitäisi liikahtaa eteenpäin. Mun on pakko parantua loppujen lopuksi, joten mitä ihmettä vitkuttelen; teen vain kaiken vaikeammaksi, itselleni ja muille. Mutta ei, se on aivan liian pelottavaa. En mä luovu tästä, tää sairaus on osa mua. Aina.

- Varis, joka ei aio parantua (ja jota ette onneksi näe koska sen ihravarastot sokaisisivat silmänne. Anteeksi. Mä vaan.. hyi helvetti, ahdistaa.)

ps. Varahoitajani muuten sanoi mun miettivän asioita aivan liikaa. Aijjaa? En kai mä nyt niin kauheasti voi pohdiskella - kun olen asioista edelleen ihan sekaisin, pyörällä päästäni. Sain kehotuksen tai melkein jopa käskyn yrittää olla mukana kavereiden jutuissa oli paha olo kuinka suuri tahansa, hengailla muiden nuorten kanssa sen sijaan että istuisin yksin murehtimassa, koska "ei se asioiden mielessä pyörittely ja kääntely kuitenkaan mitään auta." Puhuttiin myös siitä, kuinka mulla ei ole oikeastaan minkäänlaista elämänhalua (EN tarkoita että mulla olisi itsemurha-ajatuksia, en missään nimessä, kuolema on aivan liian vakava ja pelottava asia), ei mitään kiinnostusta normaaliin elämään ja sitäkään kautta, parantumiseen, ja niin mulle asetettiin tavoite löytää viikottaista tekemistä osaston ulkopuolelta, jotain, johon syömishäiriö ei liity millään tapaa. Ensin olin ihan että "etkö sä nyt ymmärtänyt, ei kamalasti houkuttele", mutta juteltiin vielä vähän, ja paljastin sitten että olen haaveillut baletista. Nyt siis ehkä aloitan sen. ♥ Oi, olen oikeastaan aika innoissani.

Tänään oli muuten aivan ihanan keväinen päivä! Vaikka voi apua, en halua että kesä tulee, ei vielä. Ei vuosi voi olla niin pitkällä, enkä mä ole vielä valmis siihen.

Ensimmäinen kuva we♥it:sta.

Umpikujaan rakentamani pesä

2011-04-23T21:56:00.004+03:00

Oon niin yksin.

Ensi tiistaina, kun palaan osastolle, siellä ei ole jäljellä ketään siitä porukasta joka oli minun tullessani. Olen osastolla pisimpään ollut nuori; ei voi olla totta! Mutta vastahan mä tulin, mähän oon ihan uusi vielä. Tai rehellisesti sanoen, kyllä mä tässä ajassa oon jo vihdoin alkanut tottua ja sopeutua osastoarkeen, tuttuihin ihmisiin ja turvallisiin tapoihin. Todella pitkään sen jälkeen kun minut siirrettiin kokovuorokautiselle, oli olo sellainen "vasta tullut", mutta nykyään en osaa edes kuvitella mitä muunlainen elämä olisi. Enkä myöskään kaivata sitä, itse asiassa en jaksaisi enkä haluaisi edes kiinnostua siitä.
Tuntuu pahalta. Kaikki muut jotka jonkun osaston kautta tunnen, ovat alusta loppuun halunneet pois sairaalasta, minä taas vänkään kotiutumista vastaan. Mikä mussa oikein on vikana?

Viime aikoina oon usein ollut aika surullinen, mikään ei jaksa innostaa eikä elämässä näy mitään hyvää. On sellainen olo, että koko ajan haluaisi vain istua hiljaa jossain nurkassa, mahdollisimman kaukana muista ihmisistä. Ja itkeä, itkeä kaikki maailman surut minusta pois. Ennen mä olin tosi herkkä itkemään ja inhosin sitä, nykyään kyyneleet eivät aina tahdo tulla vaikka tahtoisinkin, ja inhoan tätä. Nythän kaikki luulevat, että mulla on asiat kunnossa! Tuntuu kamalalta, ettei saa pahaa oloaan ulos ja näytettyä. Eikä se ole sama asia vaan sanoa että "kurja olo" ja saada lohduttavia vastauksia, kuin itkeä ja itkeä ja itkeä, niin että ihmiset huolestuvat oikeasti. Silloin jo vähän helpottaa, ainakin sain muut tietoisiksi siitä kuinka paha mulla on olla. Jostain syystä se on mulle aivan hirvittävän tärkeää, minkä itse asiassa tajusin keskustellessani varahoitajani kanssa viime torstaina. Olen siitä keskustelusta erittäin tyytyväinen, sillä sain kerrankin puhuttua jonkun muun kuin vastuuhoitajani kanssa niin että se oikeasti helpotti ja auttoi ihan hirveästi. Puhuttavaa olisi ollut (ja on edelleen) vaikka ja mitä, mutta päästiin juttelemaan juuri niistä asioista, jotka mun mielessä sillä hetkellä oli etusijalla. Ja ilman minkäänlaista juttutuokiota en yksinkertaisesti olisi selvinnyt, olo oli aivan sanoinkuvaamattoman kamala ja viikolla tapahtui niin monia vaikeita asioita. Musta tuntuu, että olen liian heikko ihminen kestämään tätä kaikkea. Enkä mä tiedä, että haluaisinko edes olla vahvempi... kestää.

Parantua minä taas EN edellenkään haluaisi, en sitten tippaakaan, siitä oon varma. Mä oon kyllä tuskastunut tähän tilanteeseen, umpikujaan johon olen rakentanut pesän, mutta samalla oon hyvin kiintynyt siihen. Haluan muutosta, kohta en vain jaksa enää! Mutta samalla haluan pitää asiat prikulleen tällaisina. Ehkä haluan jäädä tähän vaiheeseen tekemään muutosta? En tiedä, en ole kovin lahjakas tulkitsemaan itseäni. Mutta se voisi sikäli olla totta, että mitään kaipuuta normaaliin elämään mulla ei ole ja osastoltahan mä en lähde.
Se pienen tulitikkutytön kanssa tehty sopimus oli mun ainoa syy yrittää, olin siitä oikeasti aivan hirvittävän innoissani, ja nyt kun jouduttiin eri osastoille, sekin viedään multa. Ja tiedän, oon niin helvetin itsekäs kun sanon näin, oon oikeasti aivan kamala ihminen. Mutta en jatka tästä aiheesta nyt enempää, sillä siitä mulla on niin paljon sanottavaa, että täytynee kirjoittaa ihan oma, erillinen postaus.

Kaikesta huolimatta, nyt on pääsiäinen!

Vietän tosissaan pääsiäisen kunniaksi pidennettyä viikonloppulomaa täällä kotona. Mitäkö olen tehnyt? En mitään, ja sekin ahdistaa. Päiviä on ihan liian vähän, ja mä tyhmä heitän nekin hukkaan! Aika vaan menee ja menee, vierähtää viikko, toinen, kuukausi. Vuosi. Kohta oon jo aikuinen, ja sitä mä en halua. Haluan jäädä tähän, pysäyttää ajan. Ei se oo mahdollista, tiedän, mutta aikuista musta ei tule.

- Varis, jonka pitäisi (ainakin tekstin laadusta päätellen) olla jo nukkumassa.

ps. tarkoitus olisi kirjoittaa loman aikana vielä toinen postaus, johon voisi sitten vaikka panostaa vähän enemmän.. tähän en oo tyytyväinen, halusin vaan saada kirjoitettua jotain. Oon muuten aloittanut Savikettu.orgin uudistamisen (olihan se jo vähän ruosteessa), sivustani tulee selkeämpi ja pienempi, mukava kokonaisuus, jota sitten jaksan toivottavasti pitää ajan tasalla. Mutta nyt iltapalalle (possu mikä possu) ja unten maille.

Inhoon tällaista maanittelua, mutta jos teitä siellä on juttujani lukemassa, niin muistakaa jooko myös kommentoida, ihan vaikka terveisten merkeissä! Arvostan sitä oikeasti ihan todella, todella kovasti c:

Kuvat we♥it:sta.

Tuulta purjeisiin?

2011-04-16T21:55:00.006+03:00

Näin siinä sitten taas kävi, kun päätin jättää yhtenä viikonloppuna kirjoittamatta; nyt mulla on mielessä sellaiset miljoona asia, jotka haluaisin saada tähän postaukseen. No, ehkä kaikesta ei tarvitse kertoa?

Edward Maya & Vika Jigulina - Stereo love. Tutustuin tähän ihanaan kappaleeseen kiitos mm. pienen tulitikkutytön ja Heidin. En normaalisti kuuntele tällaista musiikkia, mutta tää vaan saa mut aina niin hyvälle tuulelle! ♥

Ensiksi voisin mainita, että viime viikko kokonaisuudessaan, niin nopeasti kuin se taas hurahtikin, oli todellakin kokemisen arvoinen. Pitkästä, pitkästä aikaa musta tuntui, että todella nautin elämästäni. Ne kahleet jotka normaalisti vangitsevat mut yksin hiljaisuuteen, hellittivät vähän. Mä jaksoin olla mukana kavereiden jutuissa, ja kerrankin oli sellainen olo että mä oikeasti halusin sitä, että se oli oikein. Normaalisti tuntuu siltä, etten mä voi tehdä tuollaista, puhua, nauraa ja pitää hauskaa, elää: silloinhan kaikki luulisivat että mulla on asiat ihan okei. Ja kun ne ei ole, aina en vaan osaa näyttää sitä.

Olen pikkuhiljaa alkanut lämmetä ajatukselle paranemisesta - siis ajatukselle, mutta ei ei ei ei, EI, en minä. En halua, tahdo, en ikinä. Mä en suostu luopumaan tästä.
Ajatuksena parantuminen kuulostaa kuitenkin niin kauniilta. Viime viikko teroitti mun mielessä sitäkin, kuinka kovasti haluan kavereideni pääsevän ulos tästä vankilasta. Mulla ei ole ikinä ennen oikeastaan ollut näin läheisiä ystäviä, joten en kai ole voinut kauheasti harjoitella mitään empatiaa tai mitään (käytinkö mä nyt kerrankin sivistyssanaa oikeassa kohdassa, ehkä en..) En ole myöskään kokenut mitään näin kamalaa kovin monesti aikaisemmin, ja asia mistä puhun on se kun näkee jonkun itselle tärkeän ihmisen kärsivän. Se satuttaa, satuttaa aivan hirveästi ja erittäin syvältä. Mutta ehkä kaikista pahinta on se, jos tuolla ihmisellä itsellään ei ole enää edes toivoa paremmasta.

"Tää on oikeasti ihan hirveä sairaus", sanoin jo kerran osastolla, kun juteltiin melkein kaikki yhdessä parin mullekkin tosi tärkeiksi tulleen tytön viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta. Se on kuitenkin niin täynnä totuutta oleva lause, ettei siitä mielestäni ole vahinkoa vaikka käyttäisin sitä uudemmankin kerran. Mä haluan, enemmän kuin mitään ja niin aidosti, että anoreksia päästäisi kaikki tuntemani sairastuneet vielä ennenpitkään otteestaan. Että nämä tajuaisivat taistella, sillä kyllä kaikista on siihen, tarttua elämäänsä, unelmiinsa, toiveisiinsa, mahdollisuuksiinsa. En silti osaa ajatella näin omalta kannaltani - mä olen tyytyväinen että sairastuin, ylpeä tämän helvetin taudin joka ainoasta yksityiskohdasta, ja sairaana minä todellakin aion pysyä. Parantuminen pelottaa. Vähän aikaa sitten olin jo keksinyt tuohon lauseeseen jatkoa, mutta enää en muista, se vain pelottaa. Se kaikki. Mitä mulla olisi ilman tätä? Tämä on minä, tai ainakin osa minua. Tämä on se mitä haluan olla. Olen kerrankin erityinen, huomattu.
Outoa silti, tavallaan mä en kyllä edes usko sairauteeni - siis sairauteeni, ai nytkö mä jo puhun tästä sairautena? Pyh ja pah, pelkkää teeskentelyä. Mä mitään sairas ole. Ehkä mä en joo osaa suhtautua ruokaan normaalisti, ehkä mulla on jotain pieniä ongelmia, mutta kaikkien muiden rinnalla, sairas mä en todellakaan ole, en oikeasti. Niin kuin tästä varmaan voi päätelläkin, niin kyllä, haluaisin olla.
Voi apua, miksei sitä voi olla täydellinen missään, pitääkö sitä epäonnistua jopa sairaudessaan? ;______;

Viime tiistai taisi ehkä olla yksi tärkeimmistä päivistä elämässäni. Päätimme pienen tulitikkutytön kanssa lähteä ottamaan haparoivia askelia parantumisen polulla, yhdessä. Haluan kuitenkin ajatella, ettei sen tarvitse tarkoittaa mitään; sillä mähän en parannu.
Joka tapauksessa, kaikki joiden olen aikaisemmin nähnyt kääntyvän tuolle tielle, ovat tehneet sen yksin, eronneet samalla tästä tiiviistä sairausyhteisöstä - ja saaneet tilalle jotain varmasti miljoona kertaa parempaa. Mutta jos ei halua, jos ei ole tarpeeksi vahva yksin - jos pelottaa liikaa - niin miksei sitä voisi tehdä yhdessä? Mulla ei ole mitään syytä parantua, mutta tällä hetkellä olen todellakin ottanut elämäntehtäväkseni vakuutella jokaiselle epäröivälle, että heillä on. Olen valmis yrittämään parhaani, en kerralla mutta pikkuhiljaa, en itseni vaan ystäväni takia. Olen kuitenkin alkanut katsoa tulevaisuutta myös uteliaana enkä vain peläten, musta olisi niin ihana uskoa että sieltä löytyisi jotain vielä mullekin. Nähdä ne mahdollisuudet - mutta ei. Tiedän olevani jumissa, haluan eteenpäin ja haluan taaksepäin, ja toisinaan, haluan jäädä tähän. Mutta ennen kaikkea haluan nyt auttaa tulitikkutyttöä, ja musta on aivan ihana ajatus ottaa näitä askeleita yhdessä. Se valaa muhun voimaa, sellaista vaikeasti selitettävää positiivista energiaa. Mä haluan, enemmän kuin mitään, että tämä tietty ystäväni alkaisi taas uskoa parantumiseen, ja nyt mä vaan jotenkin olen tästä niin innoissani!

(Eikä ehkä ole ihan niin pelottavaa parantua, kun tietää ettei ole yksin.)

- Varis; tällaista pohdintaa siis tällä kertaa, ja kyllä jäi iso joukko asioita sanomatta. En haluaisi postata heti huomenna uudestaan, mutta katsotaan nyt, pystynkö hillitsemään itseäni. Muistakaahan muuten kommentoida, eikö niin! Yksikin kaunis kommentti voi pelastaa pikkuisen linnun päivän c:

ps. tänään mulla oli kerrankin ohjelmaa viikonloppuna, matkustettiin koko perheen voimin Espooseen kannustamaan pikkusiskoa hiphopin sm-kisoihin. Se oli aika mieletön kokemus, enhän mä tollaisessa tapahtumassa aiemmin ole ollut. Ja sainpahan myös loistavan tilaisuuden harjoitella kuvaamista! Kovin loistavia otoksia ei päivä tuottanut, mutta ymmärrän kuitenkin kameraani taas piirun verran paremmin.
Päivällinen hoidettiin pienen tulitikkutytön luona, ja voi hurja että mua jännitti! Koko matkan sinne olin lähes tulkoon kauhusta kankeana. Kuinkakohan nopeasti mun pitää syödä? Kuinka nopeasti mä ylipäätään voin syödä? Onkohan siellä ihan kamalan tuhtia ruokaa? Ja ei kai kylässä voi levitellä ja sotata, piilottelusta puhumattakaan? Mitä mä teen?
Mutta hengissä sitä ollaan yhä, ja kivaakin oli ♥

ps. 2. poistin nyt kyselyn, mutta mikäli jotakuta kiinnostaa niin 34 ihmistä ilmoitti olevansa kiinnostuneita syömishäiriöjutuista blogissani ja loput 14 äänestäjää oli sitä mieltä, että päätän itse kirjoitusteni teemasta. Kiitos valtavasta äänimäärästä, oli ihana tietää että olette tuolla kannalla, nyt viime aikoina kun blogini on tuntunut valuvan aina vain enemmän ja enemmän sinne sh-maailman piirin. Totta kai kirjoitan tätä ennen kaikkea itseäni varten ja kirjoittamisen ilosta, mutta olisi tietysti tuntunut vähän turhalta laittaa esille tekstejä aiheesta, josta kukaan ei missään nimessä halua lukea.
Tällainen väsyneenä kirjoitettu huomautus, taisi tulla vähän tökeröä tekstiä. (':

Kantaisipa lumi vielä askeleeni!

2011-04-03T11:36:00.016+03:00

Kävin kampaajalla, ja mun hiukset on pilalla. Mä olin niin ylpeä itsestäni, kun kerrankin uskalsin sanoa että mitä haluan, ja silti se meni ja leikkasi nämä päin persettä. Olisin halunnut kerroksittaista leikkausta, latvat ohuemmiksi ja otsatukkaan paksuutta + takaisin malliin. Lopputulos on se, että mun pään yläosassa menee lyhyempi, hassusti sojottava kerros, muuten nää on ihan tasapitkät, ja mun otsatukka on, joo, vähän paksumpi, mutta olemattoman lyhyt.
Oon surullinen. :(

Mutta to move on, olen vihdoin saanut aikaiseksi käydä kuvailemassa, en tosin sitä kauempana kuin osaston pihalla. Oli melkein-kivaa pitkästä aikaa, ja sain jotain ihan kohtalaisia kuviakin.

Paranemisrintamalla ei mitään uutta, samankaltaisia ajatuksia nousee mieleni pohjilta kuin mistä kerroin edellisissä postauksissakin, ja se pelottaa. Paha mieli on hippusen väisynyt, kiitos mm. pitkän keskustelun lääkärini kanssa (se helpotti pelkoa hoitoon liittyvistä asioista) ja sen, että oon ainakin jossain tilanteissa pystynyt heittäytymään ja edes yrittämään nauttia elämästä, sallia sen itselleni vaikka olo onkin alakuloinen ja hukassa. Jotenkin musta vaan tuntuu että ei, mä en voi enkä saa iloita, pitää hauskaa, ennen kuin saan jotenkin selvitettyä tätä olotilaani ja ajatuksiani. Muutenhan ihmiset ajattelevat, että kaikki on kunnossa?
Ja kun kaikki ei oo, oikeastaan juuri mikään ei oo.

Sen lisäksi, ehkä on tyhmää ajatella näin, mutta tuntuu että kaikilla on paljon kivempaa ilman mua. Kun mä oon surullinen enkä jaksa nauraa mukana, niin varmaan mä vaan pilaisin niidenkin ilon. Enkä mä sitä halua, enkä ansaitse, oon vaan tyhmä pieni linnunpoika (pikemminkin porsas), ehkä on parempi pysytellä syrjässä kun en kumminkaan ois kuin haitaksi, itselleni ja muille.

- Varis, joka muuten rrrakastaa tätä auringonlämpöä, kuivaa asfalttia, pajunkissoja ja ajatuksia kauniista kesäpäivistä ♥

Ei taisteluita ole tehty pakenemista varten

2011-03-26T21:46:00.015+02:00

Mua pelottaa.

Oon harkinnut ihan vakavissani sitä, että pitäisikö mun kuitenkin parantua. Tai jotenkin mä vaan tiedän, että mun pitää, enkä tajua että mitä vielä oikein jarruttelen. Mä yhä edelleen vaan odotan sitä täydellistä hetkeä, käännekohtaa, vaikka samalla ymmärrän ettei mitään sellasta ole tulossa. Siinä se parantumisen vaikeus juuri piilee; koskaan ei tule mitään helpompaa aikaa aloittaa muutos, se tulee aina olemaan yhtä raskasta ja haasteellista kuin miltä se nytkin tuntuu. Ei se puuttuva motivaatio yhtäkkiä ilmaannu jostain ja muuta kaikkea helpommaksi. Oon myös tavallaan alkanut ymmärtää, että kun niitä toipuvia tovereita sanoo vahvaksi ja rohkeaksi, se todellakin tarkoittaa sitä prikulleen, mutta mä voisin pystyä samaan kanssa. Vaikka joku kuiskii mulle, että mä oon erilainen, ettei mun kuulu parantua, niin ei se mene niin. En ole mikään poikkeus. Mä inhoan yleistämistä ja tiedän, että meillä kaikilla on omat ongelmamme, mutta tää asia kuitenkin koskee meitä kaikkia. Me kaikki voidaan parantua.

Ehkä munkin pitäisi taistella tieni pintaan, ehkä mä voisin yrittää. Mitä sitten tapahtuisi? En tiedä, ja se pelottaa. Mä en ole koskaan ollut mitenkään rohkea ihminen, enkä usko että edes haluaisin olla. Pikemminkin oon ainainen pakenija. Mutta tässä asiassa, ottaisinko kuitenkin riskin? Uskaltaisinko?
En oikein osaa selittää näitä ajatuksiani, edes itselleni. Oon koko ajan ajatellut, että kyllähän mä pystyisin parantumaan, jos vain haluaisin sitä. Nyt oon vaan alkanut miettiä, että ehkä se juuri onkin se este - ei kuitenkaan mikään ylitsepääsemätön sellainen, vaan nimenomaan este jota päin pitää suunnata. Mun pitäisi yrittää siitä huolimatta etten halua.

Niin kuin jo sanoin, taistella.

Nyt kuitenkin hiljenen tästä asiasta, oon nimittäin kirjoittaut ja poistanut tän postauksen jo yli viisi kertaa, enkä vieläkään saa ajatuksiani jäsenneltyä kunnolla. Jäi vähän inhottava olo. Mulla on vielä vaikka mitä mielessä, mutta jos annetaan niiden nyt olla tällä kertaa - mokoma pieni linnunpullukka, mieleni soimaa mua jo ihan liikaa. Vaivun tuonne huoneenperälle yhä edelleen odottamaan sitä täydellistä hetkeäni.
Samalla odotan kamalasti ensi viikkoa, koska edellinen oli niin kertakaikkisen hirveä, etten voi kuin innolla katsoa mitä nuo tulevat päivät tuovat tullessaan. Ensi viikolla on aprillipäivä, ja virallinen talvitennareiden vaihto kangaskenkiin -päivä (♥).. ehkä myös uusia ajatuksia paranemisasioissa?

Muita kuulumisia? Ei mitään ihmeellistä. Oon käynyt Ikeassa ensimmäistä kertaa elämässäni ja ostin sieltä kolme pikkuista hiirtä, euron kappale. Aloitin muuten kirjanpidon rahamenoistani, jotta pääsisin hippusen enemmän kartalle siitä että mihin sitä rahaa oikein menee. Oon perinteisesti ollut vähän turhankin harkitsevainen ostaja, jok'ikinen ostos on kuin isku naamaan omalletunnolleni, ja tämän tiedostaen oon sitten useissa tilanteissa vaan jättänyt ostamatta. Mutta nyt multa on huvennut melkein kokonainen viiskymppinen ehkä noin kuukauden sisällä - ihan järkyttävää. (Sitä paitsi tosta puuttuu vielä kortilla ostamani asiat..) Ja kaikista kamalinta on ehdottomasti se, etten edes muista, mihin oon saanut noi rahat kulumaan.
Nyt tälle törsäilylle on tultava stoppi. Oon sallinut itselleni aivan liikaa.

- Varis, joka ei edelleenkään näe valoa tunnelin päässä mutta harkitsee silti taistelevansa ulos tästä toivottomuudesta. Sillä toivoton olo mulla on ennen kaikkea ollut, kaikki nämä vuodet.

EDIT: Oi, mulla on niin kevätfiilis etten vain malttanut olla kirjoittamatta siitä vielä tännekin! Ostettiin eilen (eli lauantaina, blogger ei tykkää päivämääristä) pääsiäismunia virpojille, ja ulkona on niin ihanaa ja aurinkoista. Ja juuri äsken huomasin, että Dragon Caven vuodenaikalohis on vaihtunut kevääseen ♥

Siksi hetkeksi saatoin unohtaa kaiken muun..

2011-03-20T22:31:00.004+02:00

Söpöin ikinä ♥

John Powell - Forbidden friendship (How to train your dragon ost)

Oon varmaan puhunutkin, kuinka rakastan elokuvia? Voi. Rakastan katsoa niitä, löytää uusia suosikkeja, liikuttua - itkeä ja nauraa. Elokuva on ehdoton lempitaiteenlajini.

Olisi mahtavaa olla joskus tekemässä elokuvia, sanon usein kun multa kysytään ammattihaaveita. Se nyt on vaan sellanen heitto, mutta niiden katsomisesta mä kyllä nautin enemmän kuin mistään muusta.

Tää teksti jää nyt todelliseksi pintaraapaisuksi aiheesta, halusin vain tulla kertomaan kahdesta uudesta "löydöstäni"; näin osastolla ollessani en ole paljon leffoja katsellut, mutta ne kaksi mitkä nyt on viimesten viikkojen aikana tullut nähtyä, on kyllä ollut täysosumia. Ensimmäinen on monien muidenkin mainostama Black swan, jonka kävin katsemossa jo yli viikko sitten. Elokuva oli aivan kauhea, järkyttävä, mutta silti hieno ja visuaalisesti kaunis, puhumattakaan näyttelijäsuorituksista. Rankkuudessaan se meni ehkä hieman minun makuni yli, mutta olisi kyllä ollut suuri virhe ja menetys jättää katsomatta.
Toinen elokuva, johon ihastuin, on How to train your dragon, jonka vihdoin katsoin tänään kotona. Olen odottanut tuon näkemistä pitkään ja alun perin oisin halunnut käydä katsomassa sen jo silloin kun se pyöri leffateattereissa. Joka tapauksessa elokuva oli kyllä ehdottomasti vielä parempi kuin uskalsin haaveillakaan ja jätti tosi hyvän fiiliksen. En sikäli ole ihan animaatio/lastenleffa-ihmisiä, että vaikka kyllä periaatteessa pidän niistä, ne ei usein onnistu herättämään mussa tarpeeksi voimakkaita tunteita, jotta voisin rakastua niihin. Joskus ne on jopa vähän pitkästyttäviä.

No, tähän yksilöön kuitenkin rakastuin ja voisinpa vaikka lisätä lempielokuviini.

- Varis

Hukattuja hetkiä ja uusia ajatuksia

2011-03-19T14:34:00.005+02:00

Siis miten aika voi kulua näin nopeasti? Tuo kysymys on muodostunut aiheeksi, joka piinaa mun mieltä päivästä toiseen. Minuutit, päivät, viikot vierivät, valuvat hukkaan. On tulossa maanantai - aina vaan taas maanantai - ja olen iloinen: koko viikko vielä edessä. Ja sitten onkin jo tiistai, menettelee, mutta keskiviikkona voin ajatella vain että mitäs hittoa, huomenna on jo torstai ja arkiviikko lopuillaan. Perjantaina olen päästäni pyörällä, taas on aika lähteä kotilomalle, vaikka juurihan vasta edellinen viikonloppu päättyi. Miten koko viikko saattoi taas hurahtaa näin äkkiä ohi?

Ja juurihan mä vasta odotin joulua! Nyt ollaan maaliskuun puolessavälissä - enää huhti-, touko- ja kesäkuu, ja sitten on tämäkin vuosi yli puolessa välissä.

Ennen mun lempipäiväni oli perjantai, silloin oli vähän niin kuin viikko putkessa ja loput päivät saatoin omistaa vain ja ainoastaan itselleni. Nykyään mä tykkään maanantaista, juuri siitä syystä mistä jo kirjoitin, koko viikko on vielä edessä. Tiistaikin on ihan kiva.
Mä haluaisin päästä eroon tästä ajan kulumiseen liittyvästä ahdistuksesta, tää on ihan hirveää. Tik tak, tik tak - minuutit katoavat edestäni.
Jos herään seitsemältä ja päivä on ohi kymmeneltä, puoliväli asettuu kello puoli kolmeen, eiks vaan? Ennen puoli kolmea voin olla rauhassa, ei tarvitse stressata. Ihan totta, tyttö, ei tarvitse. Eikä tarvitsis sen jälkeenkään.

Voisiko aika välillä p y s ä h t y ä ?

Chisu - Savior. Maailman kaunein ♥

Näiden ajatusten takia mua ei joinain hetkinä innosta edes kesän tulo, ei niin paljon kuin sen pitäisi! Vaan voi - onhan se kuitenkin ihana juttu. Lämpenevät ilmat, kuivat asfalttiläiskät ja lintujen laulu. En malta odottaa pääsiäistä, niitä söpöjä pikku pääsiäisnoitia kierroksellaan, mä todellakin haluan avata oven niille kaikille! Aion vaikka istua portailla odottamassa ja kun koputus kuuluu, sännätä ovelle kuin raketti. Mun äiti ei saa ehtiä ensin. Sen lisäksi haluan myös piilottaa pikkusiskolleni pääsiäismunia! Se on hauskinta ikinä. Miksi pääsiäisen pitää olla niin myöhään? Onko silloin enää edes pajunkissoja?

Olisipa aika ihanaa, jos pystyisin itsekin syömään pääsiäismunan. Mä pienenä rakastin virpomista, tein vitsoja oikein tehotuotantona, tusinoittain. Sitten me kierreltiin jonkun kaverin kanssa tunnista toiseen, meikit naamalla ja päässä huivi tai kissankorvat. Lopulta istuttiin alas jommankumman kotona ja jaettiin namut, ja niitä oli valtava korillinen. Muistan myös, kuinka oma äiti antoi aina meille ne hienoimmat ja isoimmat suklaiset herkut.

Tää pelottaa ja kauhistuttaa mua, nää uudet ajatukset, mutta oon alkanut vähän vakavammin ja toistuvammin miettimään - oikein arvattu, paranemista. Mun mieli vieläkin sanoo, ettei siitä seuraisi mitään, ei kertakaikkiaan mitään hyvää. Tää sairaus on ainoa juttu joka on tuonut sitä jotain mun elämääni. Mutta pikkuhiljaa oon rohjennut alkaa epäilemään noita ajatuksiani. Haluaisin oppia näkemään niitä hyviä asioita, löytää edes jotain ja luottaa siihen, että niitä on tulossa enemmänkin. Pitäisikö kuitenkin rohkaistua, ja yrittää? Mutta ei, ei vielä, en mä ole vielä valmis. Ja tää on just se joka viskaa koko jutun roskakoriin. Ymmärrän itsekin, että tän valmiimpi mä en tule olemaan. Mun pitäisi vain rohkaistua ja ottaa se ensimmäinen askel - tehdä päätös.
Sillä vaikka kuinka odotan jotain ihmepelastusta, äkkimuutosta ajatuksissani, ihmistä joka auttaisi mut ylös, niin loppujen lopuksi se olen vain minä itse joka voi tämän matkan kulkea.
Samalla joku osa musta kirkuu ja huutaa, mitä sä oikein selität, et sä tota oikeasti halua. Sä olet läski sika, hirveä ahmattipossu, eikä siinä oo mitään tavoiteltavaa. Sä olet poikkeus, se yksi jonka ei pidäkään parantua. Ei niin kuulu käydä.

- Varis, jonka mieli on haljeta ajatuksista ja pää ahdistuksesta. Lentoon se ei enää läskeiltään pääse.

ps. kuvat jälleen We♥it:sta ja noteeratkaa sivupalkin kysely.

Auttaisitko mut siivilleni?

2011-03-13T18:04:00.010+02:00

Oon niin hukassa. Ehkä se ei ole ihan paras sana, tai ehkä kuitenkin on - en mä keksi mitään mikä paremminkaan tätä tilannetta kuvaisi. Olen lihonut, ihan helvetisti, oikeesti, ja se ahdistaa. Ei ole hetkeäkään jolloin pystyisin edes jotenkuten hyväksymään oman vartaloni, ja itseni ylipäätään. Mä olen kuvottava, hyllyvä ihrakasa, joka paikka niin täynnä läskiä että hyvä kun erotan enää edes solisluuni. Mun suurin toive, joka sekunti mielessä pyörivä ajatus on, että saisin vain laihduttaa. Mutta kun ei se ole ratkaisu mihinkään, sen mä tiedän. Laihtuminen kyllä helpottaa asioita, mutta sen tuoma ilo on vain hetken riemu, se ei vapauta mua tästä umpikujasta johon olen itseni ajanut, ja jossa olen liian heikko vaihtamaan suuntaa.

Ne on osastolla alkanut kauheasti puhua siitä, milloin tää jakso mun hoidossa päättyy, ja mitä sitten tapahtuu. Enää melkein ketään ei kiinnosta, miten mä voin, miltä musta tuntuu (okei, omahoitajani ovat onneksi poikkeus) vaan kaikki haluavat vain kiitää eteenpäin kuin jyskyttävä veturi. Ja nekin asiat, jotka ei millään voi vielä olla ajankohtaisia, esiintyy suunnitelmissa ja keskusteluissa sen miljoona kertaa useammin kun olisi tarpeen. Lääkäri miettii, minne siirryn kesäsulun alkaessa, vai siirrynkö aikasemmin, fyssari pohtii ristiriitaa lukioon siirtymisen ja osastolla olemisen välillä, ja omahoitaja puhuu laitostumisesta. Sain kuulla, että nuoria on potkittu pihalle myös siksi etteivät he ota hoitoa vastaan, ja mitä vielä - en edes muista. Mua niin ahdistaa, HEI KAIKKI KUUNNELKAA NYT, ettekö te tajua että tollanen hemmetin painostaminen ei johda mihinkään? Asiat ovat muuttuneet ihan valtavasti, en voi enää teeskennellä olevani osastolla vastoin tahtoani, vaan joudun kerta toisensa jälkeen myöntämään, etten vielä haluaisi kotiin. Ja silloin saan kuulla nuorisokodeista ja kuntoutusosastoista, vaihtoehdoista jonne nuori voi syömishäiriöosastolta jatkaa. Joo kyllä mä kiitos tiedänkin olevani turhaan tuolla! Kaikki muut ovat sairaita ja paikkansa ansainneet, minä en. Sinne mun tilalle kuuluisi joku potentiaalinen parantuja, pieni hauras lasikeiju joka todella tarvitsee apua, eikä mikään tälläinen valaanpoikanen. Joku tärkeämpi, joku jolla olisi oikeasti väliä.

On tosi ahdistavaa kun tuntee roikkuvansa kiinni osastopaikassa, vaikka edelleenkin oon sitä mieltä etten halua parantua. Pitäisikö mun kuitenkin? Se ratkaisi tämän solmun, koska siihen liittyy koko tän sekasotkun perustavin ristiriita: mä haluan pysyä sairaana, mutta mä myös haluan että oon paremmassa kunnossa osastolta lähtiessäni. Että voin silloin iloita siitä, huokaista että vihdoin, mutta olla silti kiitollinen saamastani avusta. En haluaisi syömisongelmien jatkuvan enää sen jälkeen, koska silloin koko kuvio vaan alkaisi alusta - tai mikä vielä pahempaa, jumittaisin siinä tilanteessa ottamatta askelia niin eteen- kuin taaksekaan päin, ja kuka tietää milloin siihen tulisi loppu. Vai tulisiko koskaan.

Joten voi apua, ihmiset, miten mä ikinä voin selvitä tästä. Ehkä mussa on vihdoin herännyt se pieni kipinä parantua, tai pikemminkin se on piileskellyt mieleni sopukoissa koko tämän ajan ja nyt painostuksen takia tullut esiin. Silti roikun tiukasti kiinni tässä sairaudessa, en uskalla päästää irti. Miten mä saisin itseni haluamaan sitä? Mutta ei - eihän mun pitäisikään haluta, ei ikinä. Kai? ..äh, mä oon niin hämmentynyt. Voi kun sitä voisi vain pysähtyä tähän hetkeen! Mutta päivät kiitävät eteen päin, eikä sitä voi muuttaa.

Mutta jotain positiivista, kesä tulee!

Tosin en tiiä, tykkäänkö oikein siitäkään, kun tuntuu että aika on mennyt niin nopeasti, koko talvi vierähtänyt jonnekkin.

- Varis, joka on aivan hirmuisen peloissaan ja sekaisin. Tulevaisuus saa mut kauhusta kankeaksi, ehkä siksi, etten mä tiedä mitä sillä olisi mulle tarjota. Tämä tyttö ei halua elää elämäänsä, rakentaa omaa polkuaan, hän haluaa jonkun lämpimään syliin pakoon tätä kauheaa, hirveää maailmaa.

ps. tosin, mun vastuuhoitaja sanoi ettei mun osastojakso ole vielä päättymässä, ettei sitä voida vielä päättää. Että vaihtoehdoista pitää vaan alkaa puhumaan jo varhaisessa vaiheessa. No ei kyllä oikein tunnu siltä.

Tajusikohan kukaan muuten yhtään mitään koko tästä tekstistä? Mun päässä vaan liikkuu sellaisia ajatuksia, ettei niitä ole ihan yksinkertaista pistää paperille. Eihän tää osastoasia tässä edes se tärkein juttu ole, enemminkin se vaan tuo esiin niitä syrjään heitettyjä, käsittelemättömiä ongelmia, joita mä oon yrittänyt vältellä viimeiseen asti.

Kuvat We♥it:sta.

Kaunis päivä tuo hymyn huulille

2011-02-27T21:51:00.004+02:00

Jem - Once in every lifetime. Näin ihania kappaleita ei olekaan montaa.

Kun tänään astuin ulos sulat pörröllä, näin kuvainnollisesti sanoen, sain yllättyä ihan kunnolla; pörhistelyyn ei ollut syytä, vaan ulkona olikin lämpimämpi kun sisällä eteisessä. Meidän kotioven kohdalla on lähes aina varjoisaa, mutta muuten paistoi aurinko ja vähän käveltyäni ilma siis tuntui vain entistäkin lämpimämmältä. Ihan uskomatonta! Olisin voinut vaikka itkeä ilosta, voi mä niin rakastin sitä hetkeä. Kevät on todellakin tulossa.. se itsessään ei kyllä ole niin kiva juttu. Mä en pidä keväästä yhtään, en en en. Se on ihan turha vuoden aika, siinä mättää.. kaikki! Se inhottava, vetinen sää (yh!), kasaantuvat hommat, siitepölykaudet ja niin edelleen.

Paitsi että nyt kevät tuntuu kyllä ihan mukavalta ajatukselta. Talvikin on ihan kiva, mutta kylmä ei, ainakaan kovin montaa viikkoa, joten näin siis. Ja kevään jälkeen tulee kesä.

Tää päivä on ollut aika mukava kaiken kaikkiaan. Syömiset on mennyt ihan hyvin (mutta silti suht koht kevyesti..) ja kaupunkireissu aivan täydellisesti; mä löysin h&m:stä kympillä kivan, kukikkaan neuletakin ja Monkista maailman ihanimman hameen sekä söpön paidan. Mulla ei vielä oo näistä kuvia, katsotaan myöhemmin. Noiden lisäksi ostin kahvilta ja vaniljalta tuoksuvat shampoon ja hoitoaineen, viisi uutta postikorttia (ne on mulle sisustuselementtejä ♥) ja terävät pinsetit (kulmien nyppimiseen, kun hukkasin edelliset.) En kyllä olisi ansainnut viidelläkympillä uusia vaatteita, mutta tällä hetkellä mua ei juuri edes jaksa kaduttaa. Oon jotenkin niin iloinen.

Ainoo päivää lytistävä kokemus oli sovituskopissa taas mukaan kuvioihin hiipinyt läskiahdistus. Nää mutamat viikot tässä tän vuoden puolella on ollut ihan sietämättömiä! Ei nyt joka hetki, mutta ajoittain, voisin kuolla - hukkua.. - näihin mun läskeihin. Ihan oikeasti, mä en kestä tätä. Mä niin näen kuinka oon koko ajan se isoin tyttö osastolla ja kun vielä muut valittavat tuntevansa itsensä norsuiksi, niin millaisena mut sitten nähdään? Viime viikolla sain fysioterapeutinkin hiljaiseksi kun puhuttiin minäkuvastani, tokaisin ääneen ton että isoin olen selvästi, eikä silläkään ollut sanoa mitään vastaan. Välillä osastolla on ollut sellaisia päiviä, että mä vaan ravaan ruokailuissa ja lopun ajasta melkein-itken yksin huoneessani, teen vatsalihaksia ja tuijotan reisiäni, välillä koitan lukea lehteä jotta saisin jotain muuta ajateltavaa. Silloinkin jos oon yleisissä tiloissa, on joskus niin haikea olo, painosta ja lihomisesta jotuva kaiken perustava paha mieli, etten jaksaisi oikein puhua kenellekkään tai tehdä mitään. Kaksi viikkoa sitten onnistuin kyllä mainitsemaan tästä lääkärille, se sanoi että pitäisi ehkä miettiä muutoksia lääkitykseen mutta sen jälkeen asia painui taas maan alle. Uudelleen sanominen tuntuu vuoren kokoiselta askeleelta.
Enkä mä tiedä, tahtoisinko mä edes mitään lääkkeitä: c'moon, lihomisesta ja tästä läskiydestähän tuo johtuu, ja kyllä tollaset asiat saakin ahdistaa. Niin sen kuuluu mennä.

Mutta on mulla toki niitä hyviäkin päiviä, ja onneksi enemmän kuin ihan mahdottomia. Ahdistus on kaiken taustalla usein silloinkin, mutta ainakaan se ei pääse paisumaan niin että täyttäisi taas hetkellisesti mun koko maailman. Viime viikko meni kokonaisuudessaan kivemmin kuin edellinen, vain yksi ainoa päivä ja muutama hetki oli pelkkää pahaa oloa.
Joka tapauksessa, tämäkin on yksi niistä asioista jotka kieltävät parantumisen minulta. Kun se ahdistaa noin, ei siitä kai mitään hyvääkään seuraisi.
Sairaana saisi olla laiha.

Voisipa mullakin olla tuollaiset peurankoivet.

Noh, joka tapauksessa, kiinnostaako jotakuta, mitä olen puuhaillut viime aikoina? Olen muun muassa lukenut tammi- ja helmikuun Demit, opetellut uusia lihasliikkeitä med Wii fit plus, kuunnellut radiota, kiertänyt ystävänpäivänä osastoa halisydämen kanssa ja taitellut kavereille sydämiä pitäviä kurkia korteiksi, käynyt Heurekassa osaston kanssa (ajoin pyörällä mutta en maannut piikkimatolla) ja leiponut perheelleni vaniljasydän-kaakaomuffinsseja, apple pien, kasvispiirasia ja korvapuusteja. Leipomisesta tuli mieleen, huomenna osastolla alkaa sellainen kokkiryhmä, nuoret on jaettu kahteen ryhmään ja kerran kolmessa viikossa ryhmät valmistavat vuorotellen ateriakokonaisuuden johon kuuluu pääruoka, jälkkäri ja leipä. Mä en oo siinä huomisessa ryhmässä, mutta linnut lauloivat että ruoaksi on linssikeittoa, valkosipulileipää ja kaura-rusinakeksejä - voi apua. Tota ajankohtaa siirrettiin jo sen verran, että mulla on kyllä ollut aikaa miettiä mitä teen noiden kanssa, syönkö vai otanko nutrilla. Keksien syöminen tuntuu aivan mahdottomalta; enhän mä oo vuosiin pystynyt syömään edes omia leivonnaisiani, joten sitten vielä muiden! Mä niin toivon, ettei niitä keksejä tule vaan yhtä, koska silloin nutridesin 150 kaloria menee takuulla sen yli, ja omatunnontuskat tästä asennevammastani tulee olemaan valtavat. Keiton aattelin syödä vaikka sekin menee luultavasti yli korvausten - mutta eihän se loppujen lopuksi paljoa eroa siitä, millaista ruokaa keittiöltä tulee. Leipääkin ajattelin yrittää, kunhan siihen ei enää tule margariinia sen valkosipuli-rasvamössön lisäksi.

Ja kiviäkin kiinnosti. Hyvää yötä.

- Varis

ps. bussissa, kun olin menossa kaupungille, oli oikeasti yhteensä kolme koiraa! Ne oli niin lutusia, ja se yksi oli ihan mun vieressä siellä takaosassa, niin että se välillä tuli osittain mun syliin. :D

Kuvat omenakakkua lukuunottamatta we♥it:sta.

Keiju jonka siivet ei kanna

2011-02-27T11:29:00.009+02:00

Sunrise Avenue - Hollywood Hills. Oon ihan rakastunut tähän kappaleeseen, kun oon kuullut sitä radiosta.

Ajattelin että mulla olisi ihan hirveästi kirjoitettavaa tänä viikonloppuna, jos vain ehtisin, mutta nyt mieli tuntuukin ihan tyhjältä. Tai en mä tiedä; niin, nyt se tuntuu siltä, mutta odotas vaan kun mennään pari tuntia eteenpäin, niin se on taas ihan täynnä asioita. Siksi onkin vähän vaikea päättää, että mistä sitä kertoisi. Vaihtoehtoja on ainakin miljoona.

Yksi mun mielessä pyörineistä asioista on, yllätys yllätys, paraneminen. Mä en halua sitä. Tuntuu ihan kauhealta kun joka suunnasta painostetaan ja kiristetään, tsemppaisit nyt vähän ja yritä edes. Eikö kukaan hitto vie tajua, että se on vähän vaikea yrittää kun itse tahtoo päinvastaista? Haasta itseäsi, sanoo hoitaja toisensa perään kun puhutaan esimerkiksi ruokien levittelystä ja syömisestä osaston ulkopuolella. Miksi mä niin tekisin?
Mä taisin kirjoittaa tästä siinä kysymyspostauksessakin, mutta voi mä tosiaan toivon, että haluaisin parantua. Silloin kaikki olisi niin paljon yksinkertaisempaa. Olisihan kaikki silloinkin vaikeeta, se on ihan varma, mutta jos mulla olisi halua ja tahtoa, niin mä voisin yrittää esteistä huolimatta.

Sain täksi viikonlopuksi vastuuhoitajaltani tehtävän kirjoittaa paperille syitä paranemiseen. Vähän kurja viedä paperi tyhjänä takaisin, mutta en mä nyt valehtelemaankaan rupea. Mä en todellakaan näe yhtään syytä parantua. Mitä mä sillä voittaisin? En mitään. Miten mun elämä paranisi? Ei mitenkään. Mitä mun elämässä ylipäätään olisi sen jälkeen? Ei mitään!

En mä nyt oikein saanut ajatuksiani jäsennettyä tähän, mutta parasta joka tapauksessa lopettaa tää jauhaminen. Yks asia, mikä tavallaan kannustaa paranemaan, on se kun näkee kavereiden edistyvän. Niin monta ihanaa, vahvaa ihmistä jotka tunnen, näyttää päivä päivältä rohkeammilta ja varmemmilta. Oon niin varma, että te tuutte päihittämään tän monsterin! Saatte elämänne takaisin, sen ihanan vapauden, mutta myös sen vastuun; ja kannatte sen hienosti pää pystyssä. Oon niin ylpeä kaikista näistä ihmisistä.
Ja silti; itselleni en tahtoisi samaa.

Kotilomat mulla on mennyt nyt vähän paremmin kuin ennen, niin syömisten osalta kuin ihan muutenkin. Viime viikolla mun äidillä oli sellainen tapaaminen, jossa oli sosiaalityntekijä ja mun vastuuhoitaja, ja ne oli puhuneet siellä näistä kotiruokailuista ja niiden toteuttamisesta ja onnistumisesta ihan konkreettisesti. Oli sovittu, että me suunnitellaan äidin kanssa sellainen kiertävä ruokalista viikonlopuille, ja käydään sitä vielä läpi ens viikolla osastolla. Siellä oli myös puhuttu sellaisista asioista mitkä mun mielestä oli vaikeita (esim. se kuinka mun äiti unohtelee ruokia, lipsuu ym.) ja niistä, jotka haittasi mun äitiä. Jotain edistystä huomaa (ehkä...), ja tavallaan se on ihan hyvä. Tavallaan mä en haluaisi YHTÄÄN vastuuta viikonlopun syömisistä, koska mä kyllä tiedän mihin se johtaa. Toisaalta haluaisin sitä juuri siksi. Äh!
Olisi niin ihanaa ja helppoa, jos mun äiti toimisi samalla lailla kun mä kuvittelen, että muidenkin perheissä toimitaan. Se suunnittelisi ruuat, annostelisi ne valmiiks mun eteen, keittäisi puurot, hoitaisi kauppareissut - ja that's it. Mä en ehkä olisi tyytyväinen, mutta eihän näiden asioiden pitäisikään olla mun päätettävissä. Mä inhoan sitä, kun puhun osastolla näistä asioista (eikö ne ymmärrä, että se on ihan älyttömän vaikeaa, ja mulle tulee tosi syyllinen olo kun "pilaan" mahdollisuuteni nipistää syömisistä?) ja aina palataan siihen, että tässä vaiheessa mun pitäisi itsekin jo ottaa jotain vastuuta kannettavaksi. Okei, eikö se ole jo nähty, että mä en sitä pysty enkä edes halua vielä saada? Sitten mua kotona ahdistaa kun kaikki menee päin persettä, ja kuitenkin jokin osa sisälläni kehuu minua - hyvä! Et sä tolla vielä laihdu, mutta vähäkin pois on tyhjää parempi.

Nyt oon kohta lähdössä äidin kanssa kaupungille. Tahdon epätoivoisesti uusia vaatteita! Kaikki mitä mulla on, tuntuu niin vanhoilta ja käytetyiltä (vaikka niistä tykkäänkin..), tiedättekö tunteen? :D Toivottavasti löytäisin vihdoin jotain kivaa.

- Varis, jonka pää on halkeamaisillaan kaikista ajatuksista.

ps. äääääääääääh. En oo yhtään tyytyväinen tähän postaukseen, en saanut asioita paperille niin kuin ne on mun mielessä. Mutta ymmärrättepähän ainakin vähän enemmän jos ja kun tuun vielä joskus palaamaan aiheeseen.
Seuraavaan postaukseen koitan saada aikaan jotain järkevämpää tekstiä, tää oli vähän turha.

Kuvat we♥it:sta.

Stylish blogger award

2011-02-26T12:07:00.004+02:00

Faible heitti mulle Stylish blogger awardin, joten keksin tähän sitten seitsemän asiaa itsestäni. Vähän hassua tietty postailla tällaista heti tuon piiiitkän kysymys&vastaus-postauksen jälkeen, mutta ihan sama; unohtaisin kuitenkin.

1. Aika moni lukija saattaa tän tietääkin, mutta olen lakto-ovo-kasvissyöjä eettisistä syistä. Osastolla mun ateriassuunnitelmassa lukee myös kana, ja se pitää korvata nutreilla silloin kun sitä tulee.

2. Itken helposti ja paljon. Jokin pienikin sana mua vastaan, surullinen kohtaus elokuvassa tai pieleen menevä asia, ja mä olen heti kyyneleet silmissä. Joskus itkettää myös vaikka en keksi syytä.

3. Rakastan keijuja ja ihanneulkonäkönikin voisin määritellä sanalla keijukaismainen. Flower Fairies -sarja on aivan ihana.

4. Mulla on tosi huonot kynnet. Pureskelen ja revin niitä, ja leikkaan "nipsarilla" ihan liian lyhyiksi, jotta en voisi tehdä sitä. Siksi en oo oikein koskaan lakkaillut kynsiäni.

5. En osaa soittaa mitään soitinta, mutta olisi ihana osata! Oi, joku puhallinsoitin, vaikka poikkihuilu, olisi täydellinen ♥

6. Muumeista lempihahmoni on varmaankin Nuuskamuikkunen.

7. Mulla ei ole ikinä tylsää, koska aika kuluu niin nopeasti. Minuutit, päivät, viikot ja kuukaudet kiitävät, ja välillä on vähän vaikea pysyä perässä.

Lopuksi (tää tulee olemaan vaikein osa koko hommasta), niin kuin tällaisten awardien jujuun kuuluu, laitan sen vielä eteenpäin Nerlielle, lumienkelille, mutakakulle, Atsumelle ja Valolle. Aika monihan on tän palkinnon jo saanutkin, niin yritin sitten katsoa etten toista kertaa antaisi.

- Varis

ps. kuva on we♥it:sta. Mulla muuten pyörii nyt ihan kauheasti asioita mielessä, tai siis, nimenomaan sellaisia mistä voisin ehkä kirjoittaa. Tällä viikonlopulle saattaa siis olla vielä luvassa ihan normaaliakin postausta, katsotaan vähän sen mukaan mitä mä ehdin ja jaksan. Ehkä ainakin jotain pientä.. ?

Jospa mä yllätänkin..

2011-01-23T15:11:00.031+02:00

Ja näin sain vihdoin valmiiksi muutamassakin erässä kirjoittamani kysymyspostauksen. Tässä pitäis olla vastaukset ihan kaikkiin juttuihin mitä kysyttiin (ja varotan, tekstiä on ihan HELVETISTI), mutta jos joku kysymys puuttuu vielä niin laittakaa vaan kommenttia, lisään sen.

Huomauttaisin vielä, että jos teillä on odotukset kovinkin korkealla niin tää postaus ei laadultaan luultavasti tuu täyttämään niitä. Mä en niin hirveästi jaksanut kirjoitusasuun ynnä muuhuun panostaa, kun tiesin, että tekstin määrä tulisi kuitenkin olemaan hirmuinen. :D Antakaa siis anteeks tökeröt lauseet, kirjoitusvirheet ja sellaset, eiks joo.

Amélien taustamusiikkeja. Innostuin kuuntelemaan tässä viikonloppuna ja haluan jakaa nää teidän kanssa ♥

Syömishäiriö
Mistä SH:si lähti?/ Mistä syömishäiriösi lähti ja mikä sai sut jatkamaan?
Olen ollut koko ikäni ylipainoinen ja jostain sanoisinko ala-asteen puolesta välistä yrittänyt enemmän tai vähemmän laihdutella. Oon nyt miettinyt, että tällä on varmasti ollut iso merkitys minäkuvani ja kauneusihanteideni "vinksahtamisessa" (eipäs oo vinksahtanu..), kun olen tottunut lähes koko ikäni ihailemaan laihuutta ja myöhemmin koulukiusattuna ja sen jälkeenkin ajatellut kaiken tulevan paremmaksi - kunhan vain laihdun. Ajattelin, että jos hoikistuisin, millään muillakaan ongelmilla ei olisi mitään väliä, olisinhan sentään laiha. Monta kertaa toivoin sairastuvani anoreksiaan koska paino ei vain pudonnut.

Ihan konkreettisesti laihtuminen alkoi sitten vuoden 2009 keväällä. Syksyllä ja keväällä tehtyjen terveystarkastusten välissä olin laihtunut viitisen kiloa ja sain siitä kovat kehut koulutekkarilta. Kun aikaisemmin laihdutukseni oli ollut vain herkkujen välttelyä, yritystä syödä vähemmän ja pieneltä osin pakonomaista kuntopyöräilyä, niin joskus kevään puolivälissä tutustuin kaloreihin Kutri.netin kautta. Aluksi laskeskelin niitä rennosti ja todella sinne päin päässäni ja yritin pitää määrän noin 1500:ssa päivässä. Etsin netistä myös valtavasti tietoa kaikenlaisista laihdutuskeinoista. Sitä mukaa kun kilot rupesivat tippumaan, väheni myös päivässä sallittujen kalorien määrä. En muista enää kesän päivittäisiä kaloritavoitettani, mutta vähempi-parempi periaatteella liikuttiin ja tuolloin ruokavalioni koostui lähinnä pakastekasviksista, säilykehedelmistä ja Nellie Dellies -karkeista. Kesän aikana laihduin lähemmäs kolmekymmentä kiloa ja koko vuonna noin 40. Syvemmälle sairauden virtaan ajauduin kuitenkin mielestäni vasta syksyn ja seuraavan vuoden aikana, vaikka painoni ei siitä enää pudonnut kuin enimmillään seitsemisen kiloa.

Siihen, mikä sai mut jatkamaan, en osaa vastata. En ole, oikeasti, ikinä repsahtanut eikä tästä vaan voi päästää irti. Kalorien laskemisesta ja laihuuden ihannoinnista on tullut kuin elämäntapa, ja se on mussa niin tiukassa etten tällä hetkellä osaa kuvitella pääseväni siitä koskaan kokonaan eroon.

Mikä sun tavoitepaino on?/ Mikä on unelmapainosi?
Ai niin kuin mun omani vai se, mihin mua yritetään lihottaa? Jälkimmäinen on 49 kg ja ensimmäistä minulla ei ole. Mikään ei riitä eikä tulekkaan riittämään mulle ja tiedostan sen varsin hyvin itsekin. Luku johon olisin ollut tyytyväinen vielä muutama kuukausi sitten tuntuu nyt vain kuvottavan isolta. Olisi ihanaa nähdä joskus vaa'assa kolmosella alkava numero.

Ootko viimeaikoina miettinyt/keksinyt motivoivia syitä parantumiseen?/ Onko sulla minkäänlaista paranemishalua?
On ja ei. Viime kesän lopulla oli ja paljon. Tällä hetkellä enemmän ei, mutta olen kyllä tuskallisen kyllästynyt tähän tilanteeseen; jumitan paikallaan, pitäisi tsempata ja koota itseni, joku päivä menee hyvin ja seuraavana vajoan vain syvemmälle. Tästä ahdistuksesta haluaisin eroon, mutta toisaalta en siitäkään. Joinain päivinä, kun se on oikein vahvoilla mun pään sisällä, se miltein kaataa mut maahan. Silloin toivon muutosta.

En oikein osaa miettiä mietään syitä parantumiseen - tuntuu, että syömishäiriö on tuonut mun elämään pelkästään hyvää. Mitä muutakaan mulla olisi? Toisaalta haluaisin haluta parantua, kaikki olisi niin paljon yksinkertaisempaa silloin.

Oletko ollut nenämahaletkussa kun olet niin laiha?
En. En mä, ihan oikeasti, indeksien ja lääkäreidenkään mukaan ole niin laiha, vaikka toisaalta se letkuihin joutuminen ei kyllä riipu pelkästään siitä.

Mitä syöt yleensä päivän aikana ja paljonko liikut?/ Millaista liikuntaa harrastat, miten pitkään kerrallaan ja millasella sykkeellä?
Ai tällä hetkellä? Tällä hetkellä joudun syömään minulle laaditun ateriasuunnitelman mukaan. Leipää, puuroa, viilejä, hedelmiä ja Raviolin lounas- ja päivällisruokia, noin tiivistettynä. Tällä hetkellä kalorit pyörii niinkin kuvottavissa luvuissa kuin 2200-2400 per päivä, paitsi kun olen kotilomilla.
Liikuntaa en saisi harrastaa, tosin minulla on puolen tunnin kävelylupa ja kerran viikossa meillä on ossalla tunnin peli-ilta, jossa tehdään jotain rauhallista liikuntaa. Myös vatsoja ja reisiä tulee tehtyä jos olen itsekseni tai ahdistus käy liian suureksi. Kesällä harrastin ~9km:n kävelylenkkejä. En kuitenkaan koskaan ole ollut mikään liikkuja.

Ootko kokeillut koskaan laihdutusta lääkkeiden avulla? jos oot, niin millasilla? esim lääkevalmisteen merkki, miten toimi jne :)
En ole.

Kuka sua thinspaa eniten (tai onko sulla jotain lempparia sh-mallia)?
Eh, mulla ei juuri ole tuntemusta näissä jutuissa. Ihailen netissä kaikenlaisia thinspo-kuvia ja kaupungilla ja koulussa laihoja ihmisiä, mutta en kyllä tunne varmaan yhtäkään mallia nimeltä. Eniten muhun vetoavat kyllä oikeat ihmiset, mutta myös Nadia Esra on ollut - ja on edelleen - ihanan laiha. Lempi thinspolauseeni on "When i walk in the snow, i want to leave no footprints."

Seuraatko syömishäiriö foorumeita/sivustoja/kautta blogeja? voitko linkittää sun lempparit?
Nää kysymykset alkaa nyt kyllä mennä pikkasen liikaa pro-anan suuntaan. :s Oon seurannut sitä rekisteröitymättömillekin avointa Höyhentä ja Suomi24:n sh-palstoja - ja kyllä, aika montaa blogia. Tällä hetkellä luen lähinnä edes osittain parantumismyönteisiä blogeja, eiköhän tosta mun pofiilista pitäisi näkyä.
Lempparish-aiheisia blogejani ovat varmaan parin kaverin blogit sekä Fun Light?, Against Pro-Ana ja loving your smile.

Jos ei mee liian henkilökohtaseksi, niin voitko kertoa sun mittoja? vaikkapa reidenympärys, vyötärönympärys, ranne....
En ole ikinä mitannut "sh-mielessä" kuin vain vyötärön- ja ranteenympärykseni, viimeisimpiä en nyt muista eikä mulla ole tässä mittanauhaa.

Koska olet painanut elämässäsi eniten (paljonko?) ja koska vähiten?
Eniten varmaan kutosluokan lopulla, en kehtaa kertoa kuinka paljon, mutta voin sanoa että yli kaksi kertaa niin paljon kun laihimmillani. Vähiten tässä pituudessa olen painanut viime syksynä jaksolla jolloin olin u-ykkösellä (lokakuun lopulla?) ja kun palasin sieltä kotiin.

Mikä on sun 'lemppariruokaa'? eli mitä syöt mieluiten ja mikä täyttää parhaiten ilman suuria kalorimääriä?
Voi, tää on todella vaikea kysymys. Vaikka ajoittain vihaan syömistä, niin toisaalta rakastan ruokaa, ja tätä ei varmaan voi ymmärtää ellei ole syömishäiriötä kokenut. Rakastan mm. jäätelöä, päärynöitä ja omenoita ja nykyisin leipää, koska olin yli vuoden syömättä sitä ollenkaan. Mutta tuossa mielessä kun kysymys on kysytty, painotan kasviksia. Rakastan niitä! Kasviksia kaikissa muodoissan, paistettuna, keitettynä ja grillattuna, tuoreena ja vaikka jäisinäkin. Ne myös täyttävät, eikä niissä ole paljon energiaa. Uunissa foliossa kypsennetty kruunu-sekoitus on herkkua, samoin grillattu munakoiso lätta-nokareella ja kirsikkatomaatit, mieluiten ketsupilla. Ja voi ah, mikrossa kypsennetty sipuli! Mä todella tykkään kasviksista ja pahimmillaan on syönyt niitä kahta - kolmea kiloa päivässä useiden kuukausien ajan.
Rasvaton jogurtti on kanssa hyvää, lemppareitani on mm. ingmanin mango-sitrus, perinteinen-jogurtit ja vitalinea vanilja, vilja, kirsikka ja päärynä.

Koetko, että onko sun kaverisuhteet/muut ihmissuhteet muuttuneet sun sh:n myötä?
En. Oon aina ollut sellanen aika yksinäinen ja hiljainen ihminen, mulla ei koskaan ole ollut paljoa kavereita. Tosin parin viimeisen vuoden aikana oon ollut hieman avoimempi ja rohkeampi, ja laihtuminen saattaa olla yksi syy siihen. Sellaista mulla ei kuitenkaan ole ollut, että olisin sh:n myötä eristäytynyt kavereista täysin - kun ei mulla rehellisesti sanottuna oo ollut kavereita joista eristäytyä. Okei, ehkä yksi; mutta ei sekään silleen oo niin kovin hyvä kaveri, ollaan kyllä tunnettu tosi pitkään, mutta kun se on niin erityyppinen ihminen kuin minä. Kyllähän mä siitä pidän, mutta useammin sen jutut tuntuu (kauhea sanoa näin!) lapsellisilta kuin hauskoilta. :/
Voisin tässä vielä mainita, että osastolta olen kyllä saanut tosi hyviä kavereita, varmaan parempia kun mitä mulla on ikinä ollut.

Osasto

Huoneeni ikkunasta osastolla..

Kerro hieman, millaista osastolla on, ja millä ossalla olet?
Tää ON ihan järkyttävä ajatus, mutta ei siellä kokovuorokautisella niin kamalaa ole kuin voisi kuvitella - oikeastaan siellä on ihan mukavaa. Muista nuorista tulee todella läheisiä kun asutaan päivästä toiseen saman katon alla ja oon viettänyt heidän kanssaan ihan todella, todella hauskoja hetkiä siellä. Hoitajat on aivan ihania ja kaikki omanlaisiaan, ja mulle sattui myös aivan ihanat vastuu- ja varahoitaja. Tällä hetkellä mua hirvittää aivan suunnattomasti ossalta lähtemisen hetki - en ikinä ikinä ikinä tuu pärjäämään ilman vastuuhoitajaani ja mulla tulee niiiiiin ikävä muita nuoria, vaikka nähtäisiinkin aina silloin tällöin. ;'c

Osaston nimeä en näin julkiseen kohtaan halua laittaa. Yksi kysymys oli myös B1-osastosta, jonne mulla tosiaan oli joululomalla (ei enää, onneksi) uhka joutua. En siis ole itse ollut siellä, mutta ymmärtääkseni kyseessä on suljettu osasto, jossa on äärimmäisen tiukat säännöt niin ruokailuihin kuin muuhunkin olemiseen liittyen. Oon kuullut muun muassa, että jos siellä ei ehdi ruokailuajassa juomaan esim. vikaa maitokulausta, pitää ottaa koko lasillisesta nutrikorvaus, jos ei suostu niin viedään letkuihin. Lisäksi siellä ollaan hyvin tarkkoja astioiden tyhjäksi syömisestä, eikä siellä kuulemma saa paahtaa leipiä, koska se olisi syömishäiriöistä tai jotain.. ;___;'

Miten jouduit osastolle?/ Kauanko olet ollut osastolla?
Kokovuorokautisella osastolla olen ollut kohta kolme kuukautta - tulin sinne 1.11.2010. Sitä ennen ehdin olla päiväosastolla noin puolitoista kuukautta.

Kesän 2009 jälkeen kouluterkkari huolestui nopeasta painonlaskustani ja otti minut kontrolliin. Joulun jälkeen se sanoi, että "Jos sun paino olisi nyt pysynyt, voitaisiin jättää tämä tähän. Mutta kun se on laskenut, mun on pakko tehdä susta lähete tuonne syömishäiriökeskukseen."
Sitä seurasi yllätyspunnitus, mutta koska painoni ei silloin ollut pudonnut, ekat polikäyntini alkoivat vasta huhtikuussa. Kesän aikana silloinen omahoitaja kyseli multa pariin otteeseen, olisinko kiinnostunut menemään päiväosastolle, mutta en ollut. Syyskuussa jouduin sitten kuitenkin sinne, koska "tilanne oli kroonistumassa", ja lokakuun puolessavälissä lääkärini kertoi suunnitellessaan siirtoa kokovuorokautiselle. Pelästyin tuota ja karkasin päiväosastolta, minkä seurauksena jouduin pakkohoitoon tarkkailujaksolle u1-osastolle (ks. postaus aiheesta.) Pääsin pois ja samalla mut uloskirjattiin koko sairaalasta, mutta viikonlopun jälkeen hoitokokouksessa päätettiin, että siirtyisin kuitenkin tuonne kokovuorokautiselle.

Oho, tästä tuli nyt ihan kunnon selitys.. c,:

Minä itse

Minkä pituinen olet?
Aivan liian valtavat 166,7 cm, tosin viimeisissä mittauksissa olen oikukkaasti vain lyhentynyt lyhenemistäni. :')

Oletko hyvä koulussa?
Öh, no joo kai. Mun ka on tällä hetkellä muistaakseni 9,5 ja lukuaineista 10. Silti musta tuntuu, etten mä oikeesti ole tarpeeksi hyvä vaan pitäisi olla parempi, ja sitä paitsi noi numerot tulee varmaan suoraan kokeista.

Pidät leipomisesta? Mitä leivot yleensä?
Voi, pidän tykkään rakastan! Kaikki leipominen on kivaa, mutta viime aikoina olen etsinyt lähinnä kevyitä reseptejä. Määrällisesti eniten olen leiponut haarukkaleipiä ja sellaisia vaniljapalleroita, mutta mm. piparien leipominen on aivan ihanaa ja tykkään myös munavaahtotaikinasta. Musta on todella hauskaa etsiä netistä kaikkia hyviä, sellaisia vähän hienompia ja eikoisempia reseptejä ja leipoa niiden mukaan porukoille. Enemmän mä teen makeita juttuja kuin suolasia, mutta teeleivät, rieskat ja skonssitkin on kivoja leipoa. Hiivataikinoita en ole juuri tehnyt.

Onko sulla osastolla ystäviä?
Todellakin! Varmaan parhaita, mitä mulla on ikinä ollut. Oon niin ihastuksissani tähän tunteeseen, kun ympärillä on ihmisia joiden kanssa on oikeasti hauskaa, joiden kanssa voi puhua mistä vain, joihin voi luottaa. En oo oikeasti kokenut kovinkaan montaa hyvää kaverisuhdetta.

Onko sulla osaston ulkopuolella ystäviä?
No jaa. Onhan mulla yksi vähän parempi kaveri, josta kerroin jo yhdessä aikasemmassa kysymyksessä, mutta ei meillä oikein varsinkaan viime aikoina ole mun mielestä osuneet jutut yksiin. Lisäksi tässä henkilössä on monia piirteitä, jotka mua ärsyttää, samoin kuin se, että se näkee mut ihan erilaisena ihmisenä kuin mitä mä olen, eikä suostu muuttamaan käsitystään.
Koulussa oon kyllä ihan kavereita monien ihmisten kanssa, mutta en oikein osaa kuvitella että me joskus tehtäisiin jotain vapaa-ajalla. Ne on vaan sellaisia "kaverituttavia".

Onko sulla parasta kaveria?
Ei ole.

Ootko ihan luonnostaan tosihyvä piirtämään?
Öö.. :'3 No en mä mielestäni kovin hyvin piirrä. Mutta pienempänä tykkäsin kyllä piirtää tosi paljon, nyt viime vuosina innostus on vähän lopahtanut (mitä taiteisiin tulee, tällä hetkellä minua kiinnostaa enemmän elokuvat ja valokuvaus.) Olen myös harrastanut kuvataidekoulua varmaan noin seitsemän vuotta, nyt mulla on sieltä välivuosi.

Mitä kielii osaat puhuu?
Suomen lisäksi vähän kehnosti englantia ja vielä kehnommin ruotsia. Tiedän, olen vähän perus tässä asiassa, mutta lukiossa aion aloittaa italian ♥

Mitä tulevaisuuden suunnitelmia/ammattihaaveita sulla on?
Ei juuri mitään. Okei, haluaisin lukioon, ja mieluiten vielä johonkin mukavaan sellaiseen, mutta juuri muuta mulla ei ole mielessä. En yleensäkään kauheasti pohdiskele tulevaisuutta ja tällä hetkellä en ole miettinyt yhtään aikaa hoidon loppumisen jälkeen. Se tuntuu pelottavalta; osastolla on niin tuttua ja turvallista. Lisäksi musta tuntuu, ettei elämällä ole kauheasti tarjottavaa mulle (millä en todellakaan viittaa mihinkään itsemurhasuunnitelmiin) ja siksi mua ei pahemmin edes kiinnosta miettiä tulevaisuutta. Vaikka asiat ei nyt ole hyvin, niin en mä osaa ajatella että ne vois enää koskaan olla paremminkaan.
Joskus oon heittänyt, että haluan muuttaa isona Italiaan, koska siellä on lämmintä ja rakastan sitä maata, mutta se nyt on enemmänkin tollainen heitto vain. Toinen mistä oon vähän niin kuin haaveillut on se, että pääsisin joskus tekemään elokuvaa, mitä ikinä se sitten mun kohdalla tarkottaisikaan; käsikirjoittamista, kuvausta, dramaturgiaa, castingia, lavastusta.. en tiedä vielä. Mutta ihan oikeasti oikeasti, niin en mä tiedä mitä musta olisi kiva tehdä aikuisena.

Millanen on sun unelmiesi poikaystävä?
Tää on vaikea. Mulla ei ole mitään tiettyä "miestyyppiä", mistä tykkäisin, ja silloin kun ihastun niin ihastun ihmisen (= pojan, olen ihan hetero) persoonaan, ulkonäköön ja käyttäytymiseen ihan kokonaisuutena, tykkään hänestä pikkuvikoja myöten. Siksi on tosi hankalaa määritellä mitään ominaisuuksia. Mutta, kyllä mä tietysti tahtoisin että poikaystäväni olisi hyvännäköinen, pidempi ja ehdottomasti painavampi kuin minä. Hän saisi olla minua kohtaan suojeleva ja omistava, mutta kuitenkin myös kaverillinen, ja meidän ajatustemme pitäisi natsata monissa asiossa täydellisesti yhteen (mutta myös erota joissain.) Myös samanlainen huumorintaju on tosi tärkeä! Musta tukka ja ihana nimi olisi bonusta ♥ :')
Luonteenpiirteitä onkin sitten vaikeampi lähteä nimeämään, koska pidän niin erityypisistä ihmisistä.

Kuka haluisit olla, jos saisit?
Pakko myöntää, etten ihan saanut tästä kysymyksestä kiinni; kuka? Eli joku tietty henkilö? Olemassa oleva vai kuvitteellinen? Ehkä kaikkein mieluiten olisin jonkin fantasiamaailman hahmo, joka saisi osallistua kaikenlaisiin seikkailuihin. Tahtoisin olla sellainen hiukan omituinen, vähän omissa maailmoissaan ja pää pilvissä kulkeva pieni, hauras tyttönen, joka tarvitsee vahvempien ihmisten suojelusta selvitäkseen tällaisessa isossa maailmassa.
Ehkä. Tai en minä tiedä. Ehkä haluaisin vain näyttää olevani vähän pihalla maailman asioista, kuitenkin ymmärtäen todellisuudessa enemmän kuin moni arvaakaan.
Ennen kaikkea haluaisin olla pieni ja söpö. Tätä sanaparia olen arvostanut jo kauan.

Oliko vastaus semmoinen mitä haettiin, vai meninkö vähän aiheen vierestä?

Ootko koskaan seurustellut ja haluaistko seurustella?
En ole ja voi kyllä, haluaisin. Olen ikuinen romantikko, musta vain tuntuu ettei kukaan koskaan voisi rakastua johonkuhun tällaiseen kuin minä.

Millaset välit sulla on sun perheeseen? ja keitä sun perheeseen kuuluu?
Musta on aina ollut vähän hankala määritellä perhe. Asun äitini ja pikkusiskoni kanssa, mutta kai siihen kuuluu myös isäni ja miksei sitten mummoni ja pappanikin. Vahvimmin kuitenkin kaksi ensin mainittua.
Suhteeni äitiini on viime vuosina parantunut hurjasti, vaikka aina se on ollut hyvä. Mutta nyt viime aikoina olen pystynyt puhumaan hänen kanssaan miltei kaikesta, nauramaan ja hassuttelemaan ja nauttimaan yhdessä vietetystä ajasta. Tai, oikeastaan ihan ihan lähiaikoina, niin kuin ihan muutaman kuukauden sisään, äitini tekemiset ja sanomiset ovat jotenkin ärsyttäneet minua vähän suhteettoman paljon. Yritän kuitenkin päästä takaisin entisenkaltaiseen yhteisymmärrykseen.
Pikkusiskoni.. no, meidän välimme ovat hivenen tuliset. Oma mielipiteeni on se, että pikkusiskoni ärsyyntyy ja hermostuu varsinkin muhun liittyvistä asioista ihan älyttömän helposti, ja siksi musta tuntuu, että joudun välillä keskittämään kaikki voimani sen miettimiseen, että mitä pitäisi sanoa ja mitä "saa" tehdä, ettei taas synny riitaa. Mutta kyllä meillä aina välillä menee ihan kivastikin.
Isääni välini ovat tällä hetkellä mun mielestä tosi huonot. En vaan jaksaisi sen jankkaamista, lapsellisia vitsejä ja perusteettomia päätelmiä, ja lisäksi oon sille erittäin loukaantunut yhdestä tekstarista, jonka se lähetti mulle uutena vuotena. Musta on inhottavaa, kun se ei ikinä mieti sanojaan etukäteen tai ajattele sitä, miltä kenties jostakusta muusta tuntuu.

Noin yleisesti ottaen mun perhesuhteissa on yhtä sun toista ongelmaa, ja näihin asioihin on paljon puututtu (ja puututaan yhä enenevissä määrin) myös mun hoidossa. Se tuntuu inhottavalta, vaikka toisaalta tiedän että se on ihan hyvä juttu.

Lempparit
Mikä on sun lempiväri?
Voi, tähän mä en vaan osaa vastata! Rakastan värejä ylipäätään, niiden sävyjä ja yhdistelmiä, kaikkea sitä! Ei oikeastaan ole montaa väriä mistä en pitäisi, mutta jos nyt jotain suosikkeja koitan mainita niin eniten siniset ja vihreät sävyt, sitten kaikki maanläheiset, ruskealla ja harmaalla taitetut sävyt, eri violetit, ja (varsinkin pukeutumisessa!) sellaiset vanhahtavat värit, kuten roosa, laivastonsininen ja kermanvalkoinen. Tykkään myös mustasta. c;

Sun lemppariblogi?
Hmm. Eniten tykkään lukea kavereideni blogeja, ja sitten on nuo jo aikasemmin mainitsemani Fun Light, Against pro-ana ja loving your smile. Huomaatte varmaan, että eniten mua vetää puoleensa enemmän tai vähemmän syömishäiriöstä kertovat blogit, ja siitä aiheesta luen montaa muutakin. Muista blogeista tulee ensiksi mieleen nonsense ja they call me redhead.

Lempieläin (varmaan varis mut ei sitä tiiä...)
No vitsit, tähän mun varmaan on PAKKO vastata että varis - mutta se siksi, että muuten en osaisi päättää. Olen hyvin vahvasti lintuihminen, ja niin kuin sanoin ja varmaan arvaattekin, niin varikset on se mun juttu. Harakoistakin tykkään, mutta mun mielestä ne ovat variksiin verrattuna vähän niin kuin sellaisia prinsessoja, pikku hienostelevia nirppanokkia, kun taas varikset on niin aitoja.
Kissat on mun mieleeni enemmän kuin koirat, ja jo pienenä alkanut lohikäärmeinnostukseni on saanut minut rakastamaan matelijoita. Sitten on sellaisia yksittäisiä eläimiä kuin kettu, kärpät, hillerit ja muut sellaiset, saukko, lepakko, orava... ja vaikka mitä muita!

..kauppa?
Zara of course! Sit tykkään myös esim. Lindexistä ja H&M:stä, Seppälän kosmetiikkaosastosta ja Yves Rocherin hajuvesistä. Vilan voisin ostaa tyhjäksi, mutta kun siellä on niin kallista.
Ah ja Accesorize!

..elokuva?
Monia! Rakastan leffoja ja erityisesti tykkään draamaelokuvista. Voisin vaikka kopioida tähän lempparini ihan tuosta Bloggerin profiilista: Amélie, Les Choristes, Little Miss Sunshine, Tim Burton -leffat, Paranoid Park, Juno, Little Women, Pirates of the Caribbean, Lord of the Rings, Pride and Prejudice ja Ballet Shoes.

..musiikki?
No, mitään genrejä en osaa sanoa, tykkään melkeinpä kaikentyylisestä musiikista - esim. rap, punk ja hevi ei kuitenkaan iske. Ehdoton lempibändini on OneRepublic, ja muutama viikko sitten löysin uuden rakkauden, Radical Facen. Red hot chili peppersillä on kanssa monia aivan ihania kappaleita. Kuuntelen myös soundtrackejä leffoista (ja Zeldoista :p) ja lempisäveltäjiäni ovat mm. Bruno Coulais, Hans Zimmer, Danny Elfman, Koji Kondo ja Yann Tiersen.

..kirja?
Vaikka viime aikoina on tullut luettua hävettävän vähän, niin olen silti kirjaihmisiä; näitäkin on siis useita. Fantasiasta tykkään erityisesti, kovin viihteellisistä kirjoista taas en pidä. Nyt laiskottaa ja väsyttää, joten en selittele sen enempää vaan kopioin suosikit taas tosta profiilistani: Ihana meri, Abarat, Universumien tomu -trilogia, Poika raidallisessa pyjamassa, Vihreän saaren laulu, Naamioiden kaupunki, Harry Potterit, Rosvoruhtinas, Coraline, Hautausmaan poika, Seita Parkkolan tuotanto (etenkin Viima & Usva), Varjak Käpälä.

..ruoka?
Tähänkin on suunnilleen miljoona vastausta. Usein kuvitellaan, että syömishäiriöiset ei "tykkää" syömisestä - no mä nyt olen vaan tämmönen läskiahmattipossu, mutta kyllä minä ainakin tykkään ja uskaltaisin yleistää, että varmaan aika moni muukin. Sitä voisi sanoa sellaiseksi viha-rakkaussuhteeksi; toisaalta inhoan syömistä, se on saastaista, enkä tahtoisi syödä ollenkaan, en ikinä, koskaan, milloinkaan. Toisaalta - se on myös ihanin asia elämässäni.

Jos vain yksi asia pitäisi mainita, olisi se ehdottomasti jäätelö. Rakastan jäätelöä yli kaiken! Se on yksi niistä ruuista, joista ei melkein ikinä seuraa ahdistusta - se on niin hyvää, ettei siitä vaan voi ahdistua (paitsi jos myyjä tekee tavallista isomman pallon, silloin ei kaikkea saa syödä.) Opin uudestaan syömään irtojäätelöä viime kesän lopussa, sitä ennen oli ollut parin vuoden tauko. Lempparimakujani ovat Sentimento Zuppa Inglese ja Limoncello, sitten minttusuklaa ja pehmikset (vanilja on parasta.)
Rakastan nykyään myös leipää yli kaiken, sillä senkin syömisessä mulla oli lähes kahden vuoden tauko. Sitten tulee hedelmät ja kasvikset, kaikenlaiset kasvikset erilaisin tavoin valmistettuna. Parasta on esim. mikrotettu sipuli ketsupin kera, kirsikkatomaatit ja grillattu munakoiso Lätta-nokareella. Ja perunat ja perunamuusi! Ja sitten vielä kevytmaitotuotteet, muun muassa Pirkan rasvaton mansikkarahka, Vitalinean vanilja-, vilja-, kirsikka- ja päärynäjogurtti, rasvattomat Perinteinen jogurtit ja Ingmanin mango-sitrus.

Tulipas oikein kunnon selitys (ja miten paljon jäi mainitsematta..), tunnen itteni NIIN possuksi..

..kaupunki/paikka?
Venetsia!

Muut
Tietääkö sun perhe/kaverit sun blogista?
Jotain kolme kaveria on lukenut mun blogia ja pari koulukaveria ja äitini tietää että mulla on blogi, muttei osoitetta (eikä saakaan tietää, jos se musta on kiinni..)

Kuka ottaa kuvat sun blogiin?
Mitkä niistä? Kuvat itsestäni on osittain äitini ottamia, osittain kameran itselaukaisimella otettuja. Muista kuvista olen osan ottanut itse, ja osa on we♥it:istä, niiden yhteydessä on maininta alkuperästä.

- Varis

ps. talvi on kaunista, eikö olekin?

Lintu, levitätkö siipesi?

2011-01-21T17:06:00.005+02:00

Radical face - Doorways

Mä tiedän että mä taistelen, tai ainakin että taistella mun pitää. En vaan tiedä että minkä puolesta.
Tää mörkö on mun paras ystävä (vaikkei ehkä enää ainoa ♥), se on se mitä mun elämässä on. Niin, mun elämän sisältö, ainoa tehtävä ja tarkoitus. Vai onko sittenkään? Eihän se voi olla se sama pirulainen joka tekee tän ahdistuksen, nää vaikeudet ja ongelmat - asiat jotka oon pitkään kieltänyt, mutta jotka ehkä sittenkin on todellisia. Nyt mä nään että kaikki ei oikeesti oo hyvin. Miksi kaikki muut lähtee perjantaisin osastolta innoissaan, toiveissaan, mutta mä en edes haluaisi? Tuntuu, ettei tää ole mun paikkani, etten mä voi elää täällä. Että mä en kuulu tänne, vai mikä se on mikä mua näin ahdistaa?
En tiedä itsekään. Olen neuvoton, mulla ei ole suuntaa eikä päämäärää, ei hajuakaan mitä pitäisi tehdä.

Tänään puhuin, vihdoin ja viimein, vastuuhoitajalleni näistä asioista, viikonlopuista jotka ei onnistu ja mun vastentahtoisuudesta paranemiseen. Sain kevennettyä vastuutani viikonloppuruokailuista (voi ei mitä mä tein, oon hullu tyhmä paska, luuseri läski luovuttaja) ja ehkä estettyä mahdollisuuteni päästä grammaakaan lähemmäksi siroa, täydellistä keijukaisenolemusta. Yritin kertoa myös siitä etten mä näe mitään syytä parantua, en usko että se toisi mitään hyvää kun ei sellaista ole ollut tätä ennenkään. Etten usko mun elämässä olevan mitään valoisaa enää tarjolla. Musta tuntuu, että se ymmärsi (vaikka selittäminen olikin, voi luoja, melkein ylivoimaista) ja se kysyi multa että vaikka musta näyttää siltä, niin olisinko valmis ottamaan riskin.
En ollut enkä ole edelleenkään. Inhoan riskejä. Mutta sain tehtäväksi miettiä asiaa.
Ehkä se oikeasti kannattaisi?

Pitäisikö mun parantua?

- Varislapsi (pörhistäen sulkansa tuulenpuuskassa)

ps. mun ympärillä on tällä hetkellä aivan ihania ihmisiä. Oikeasti, rakastan koko sydämestäni osastoni kaikkia hoitajia (tai no, melkein kaikkia), en ikinäikinäikinä tuu pärjäämään ilman niitä ja siinäpä yksi pelonaihe lisää. Mun vastuuhoitaja on aivan ihana, samoin mun varahoitaja, josta oon oppinut tykkäämään ihan hirveästi vaikka aluksi inhosin sitä.
Mutta kaikista parasta on osaston muut nuoret. Mun on pakko tunnustaa, että tällaisia ystäviä mulla ei ole ikinä ollut ♥
Mua vaan pelottaa, mitä tapahtuu sitten myöhemmin kun ollaan kaikki päästy osastolta. Musta tuntuu, että meidän välit katkeaa, koska niinhän siinä aina käy. Tai en tarkoita että me riitaannuttaisiin, vaan että yhteydenpito vaan jää - tiedättehän? Eikä ne tajua että ne on oikeesti tärkeitä mulle.

Mua ärsyttää ja inhottaa, kun oon näin heikko että tällä tavalla takerrun ihmisiin. Pitäisi pärjätä yksin, koota itseni. Tässä parin viikon sisään on osastolta lähtenyt kaksi maailman ihaninta ihmistä ja se oli kova paikka mulle ihan suoraan sanottuna.

ps. 2. superpaljon kiitoksia teille ihanille, jotka lähetitte vinon pinon aivan mahtavia kysymyksiä! Seuraava postaus sisältänee sitten vastauksia, mutta kysyä saa toki edelleen jos jotain vielä tulee mieleen.

Ja vielä: tästä tuli hassu sekava postaus, johon olen niin äärettömän epätyytyväinen että se vaatii vielä loppuun tämmöisen hymiön: :')

Tämän tarinan maalasi we♥it.

???

2011-01-08T21:45:00.006+02:00

Radical face - Welcome Home

Aattelin että voisin tehdä kysymys&vastaus -postauksen.

Jos kellään nyt mitään kysyttävää on. Heh.

- Varis

ps. päässä pyörii kauheesti ajatuksia joista voisin kirjoittaa - en vaan tiedä, että mistä sitten.

// edit: niin siis kysykää tässä kommenteissa, jos jotain tulee mieleen! :)

"Tänään satun olemaan täällä - huomenna jossakin toisessa paikassa.

2010-12-31T21:39:00.012+02:00

Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua."
Nuuskamuikkunen

OneRebuplic - All the right moves, pitkästä aikaa. Aattelin etsiä jonkun tosi sopivan-ihanan-täydellisen biisin tähän vuoden lopetukseksi ja seuraavan aluksi.. mutten jaksanutkaan nähdä niin kauheasti vaivaa. Ja itse asiassa, täähän on aika hyvä. Ainakin se on ollut mulle ihan älyttömän tärkeä kappale tänä vuonna. ♥

Vuonna 2011 haluaisin tulla hieman pienemmäksi, kauniimmaksi ja painottomammaksi.

Lupaan kuitenkin yrittää elää vähän paremmin sovussa itseni kanssa ja ratkaista asiat niin kuin musta kulloinkin tuntuu oikealta.

En aio kiirehtiä missään asiassa, vaan haluan elää hetkessä ja pysähtyä jos se on tarpeellista. Toivon, että päivät eivät kulu aivan yhtä nopeasti kun menneenä vuonna ja mieleeni jää monia mukavia (ja ikäviä) muistoja jälkeenpäin tarkasteltavaksi.

Yritän myös jaksaa ajatella asioita ja keskittyä ja panostaa erilaisiin tehtäviin, varsinkin niihin joista oikeasti pidän. En aio mennä joka kerta siitä mistä aita on matalin ainakaan minkään turhan tekosyyn varjolla.

Vaikka täydellisyyden tavoittelu asiassa kuin asiassa (ja varsinkin eräässä tietyssä myös vuotta 2010 varjostaneessa aiheessa) tuntuu ainoalta todellista mahdollisuudelta, lupaan myös yrittää nähdä asiat eri suunnasta.. jos sellainen aika on tullakseen.

- Varislapsi, joka haluaisi olla vaikka ja mitä, mutta monien kommenttien ansiosta yrittää myös mietti tarvitseeko sen - ihan oikeasti?

Superhyper suloista uutta vuotta! ♥

ps. uuden vuoden ekstrana maistiaisia ei-vielä-ihan-valmiista piparilinnastani: yksi, kaksi, kolme ja neljä.

Mitä menit, tyttö, tekemään

2010-12-30T12:03:00.007+02:00

Kalorit viime viikon keskiviikosta, kotilomani alusta lähtien: 1506, 752, 620, 680, 555, 232, 278, 510. Osastolla menee päivittäin ateriasuunnitelmani mukaiset 2200-2500.

Mä luulin, ettei kukaan edes huomannut. Tai kyllähän mun äiti huomasi, mutta lullin ettei se välittänyt. Oli ihanaa päästä taas hetkeksi siihen todellisuuteen, jossa paino laskee melkein puoli kiloa päivässä. Niin kuin lääkäri mulle tänään sanoi, siitä tulee riippuvaiseksi, se on kuin huumetta.

Tänään mulla piti olla kontrollikäynti polilla ja labrat sitä ennen. Tankkasin punnitukseen muutaman lasillisen, mutta enemmän en uskaltanut, ettei ne näkisi sitä veriarvoista. Labratäti tökki taas mun käsiä (huomaa monikko) sen miljoona kertaa ennen kuin sai suonen esille, mutta sain mä sentään toiseen käteen eläinlaastarin. Sitten ulfåsaan, vaatteet pois ja vaa'alle - ja hupsistakeikkaa, kuinka se paino nyt parissa päivässä yli kilon oli pudonnut. Sanoin etten tiedä, että yks päivä mulla oli niin huono olo etten voinut syödä. Sitten mukaan tuli toinen hoitaja, joka olikin ollut käytävässä odottamassa. Mun äiti oli kuulemma soitellut sinne kun syömiset oli menneet huonosti, ja nyt mulle oli varattu osastopaikka B1:selle. Ties mitä kauhutarinoita tosta osastosta liikkuu! Ja muutenkin, en mä nyt uutta vuotta haluaisi olla pois kotoa. Lomaakin olis ollut vielä pari päivää, pari kiloa vielä...

No, tapasin lääkäriä ja mun äiti ja isä tulivat sinne kanssa. Se oli vähän outo lääkäri, puhui suomea vähän murtaen, mutten oikein osannut sanoa että saattoiko se kuitenkaan olla ulkomaalaissyntyinen. Se sanoi, ettei kukaan haluaisi mua uudeksi vuodeksi pois kotoa ja että voitaisiin sopia niin, että kävisin vain syömässä osastolla. Nutrikorvauksiakin oli kuulemaa kertynyt yli neljä litraa. Mä yritin vakuuttaa sille että kaikki menisi hyvin, että kyllä mä pärjään, mä syön kaiken ja yritän tosissani. Me istuttiin siellä yli kaksi tuntia ja koitin saada tahtoni läpi, yritettäisiin nyt tämä yksi päivä, jos ei onnistuisi niin sitten ei. Loppujen lopuksi ne suostui mun ehdotukseen, olisin tämän päivän kotona ja huomenna sieltä soitetaan että miten on mennyt. Mutta hinta oli kova; pienikin virhe, ja asiasta ei enää keskusteltaisi, se olisi sitten suoraan sinne osastolle.

Huh huh. Mulla on siis ollut melko rankka aamupäivä. Plus sain kuvottavat 4 dl nutria neljälle päivälle plus en voi enää oikein huijata syömisissä, jos haluan olla kotona. Jippii..

- Varislapsi, jota kaduttaa mm. se ettei se tankannut enempää punnitukseen.
Ja moni muukin asia, kun nyt ajattelee.

ps. lopuksi mulle sanottiin, että saavat vielä hyvän työntekijän musta jollekin firmalle, kun olen niin samperin sinnikäs.

Väliviikon vilinää

2010-12-28T22:42:00.006+02:00

Olen elänyt koko viikon päivän etuajassa - tai siis, nämä kaksi päivää. Nytkin olen ihan keskiviikossa!
Tänään mun ja pikkusiskoni oli tarkoitus lähteä mummolaan viettämään joulua. Lähtö viivästyi, koska mulla oli koko aamun (tai oikeastaan se alkoi yöllä) ihan älyttömän huono olo, varmaan kolmeen tuntiin siitä kun olin herännyt, en pystynyt nousemaan vaikka olin ihan virkeä. Aamupalan syöminenkin jäi kello kolmeen. Sen jälkeen sitten lähdettiin vielä ajamaan Mäntsälään. Ohjelmassa oli vanhojen valokuvien katselua (huh oikeesti, varmaan kahdeksan sellasta pakettia, en tajua miten mun isä jaksaa..), joulupäivällinen ja lahjojen jakoa. Lahjoejen kohdalla olin jo varautunut siihen, etten saisi mitään mieluista, joten katselin koko ajan kauhulla kun mun lahjapino kasvoi ja kasvoi. En tiiä mitä mun pitäis tehdä, tahtoisin oikeasti sanoa joka kerta jo etukäteen etten tarvitse mitään lahjoja, en kestä sitä kun mulle vaan ostetaan turhaa tavaraa.Tiedän että ajatus on tärkein, mutta kun mun isän lahjoissa ei oikein edes ole mitään ajatusta takana. Sen tavoite on kerätä mahdollisimman paljon kamaa niin halvalla kuin mahdollista - ja siinä se. Ähh. En jaksa.

Tän vuoden lahjasaldo sieltä suunnalta oli jotain tällaista:
hotellista napattu suihkuhattu
jouluvalot
kynttilöitä
lasten sukkia
joku ihme sudokupeli
noin 10-vuotiaille suunnattu kirja
kaksi vhs:sää (meidän videolaite ei oo toiminut aikoihin)
puolirisat pelikortit
perus joululevy
ruissipsejä
teekuppi (ehkä ainoo oikeesti kiva juttu ♥)
kestokauppakassi
kenkälusikka
joku ilmaisseinäkalenteri

...ja mitäköhän muuta olis ollut, en edes muista. Mummolta sain akryylimaaleja ja 50 euroa.

Joulupäivällinen taas - no, ruuista oli käyty hirveästi keskustelua, koska alunperin oli tarkoitus että oltaisiin siellä koko päivä. Nyt ei sitten syötykään kun päivällinen, ja sain laittaa senkin itse (olin aika hemmetin yllättynyt, mun isä oli nimittäin puhunut siitä mun äidin kanssa niin paljon.) Ei se kai sitten kauhean hyvin mennyt vaikka mun mielestä menikin, poimin rosollista pari ruokalusikallista sipulia ja porkkanaa (ne punajuuret ja kurkut olis kumminkin ollut jotain sokerijuttuja) ja otin saman verran lanttulaatikkoa. Laatikosta en kyllä syönyt murustakaan, niin pieni määrä levittyi helposti lautasenreunoille. Kyllä mun isä vähän kysyi, että eiks mulle nyt maistuisi jotain vielä, kun mua varten oli kuulemma nimenomaan Atrian laatikoita metsästetty ja niitä klementiinejä ostettu. Mä sanoin että ei kiitos.

Tää päivä on siis mennyt todella vähillä ruuilla, aamupalaankin sisältyi vain vetinen kaurapuuro ja rasvaton jogurtti, kun sanoin äidille, että mulla on vieläkin vähän huono olo (niin kuin kyllä olikin.) Iltapalasta tuskin kuitenkaan pystyn luistamaan, vaikka kello näin paljon onkin. Kyllä mä periaattessa haluisin ja voisin syödä pikkasen enemmänkin, mutta kun pystyy huijaamaan näin helposti... en mä tiedä.

- Varislapsi, joka ei oikein tiedä miksi edes kirjoitti. Tästä tuli vähän tämmöinen jaarittelupostaus kun ei mitään kuviakaan ole.

ps. Eilen oltiin äidin kanssa kaupungilla, lahjaostoksilla oikeastaan mutta eksyin sitten kuitenkin H&M:n alennusmyynteihin. Sieltä tarttui mukaan vaaleanpunainen neuletakki 7€, söpö mutta vähän liian iso t-paita 5€, sukkikset 3€ ja ei-alennettu pitsihame jotain 15€. Olen tosi tyytyväinen ♥ Säästin yhteensä 36€ - ja toi neuletakkikin, mulla ei oikeestaan ole yhtään!

edit:// No lisäilin kuitenkin niitä kuvia. Enkelikuva on huono ja toinen taas tärähtänyt + näytän siinä vähän tyhmältä ja mun läkireidet oikein korostuu, mutta siinä on se uus neule ja sukkikset.

Kilttejä lapsia? ♥

2010-12-26T13:58:00.017+02:00

En mä tiiä kuinka kiltti oikeestaan oon ollut, mutta sain tosi paljon lahjoja. Koitan kirjoittaa ihan täydellisen listan tähän alle, mutta kaikkia en oo vielä avannut ja tiistaina tulee isän puolelta lisää (tosin se ei osaa ikinä ostaa mitään kivoja, ja sit jos yritän ehdottaa jotain lahjakorttia tai jotain, se on kuulemma tylsä.)

Kavereilta:
1 tavallinen & 1 tuoksukynttilä
enkelimagneetti
mansikkakasvonaamio
cupcake-huulikiilto
pieni muki
2 korua
pipo
nahkakantinen muistikirja
virkattu leppäkerttu

Äidin luota:
pikkusiskon itsetekemä puinen pannunalunen
pikkusiskolta pehmoavaimenperä
jouluinen hiirikoriste
3 posliinienkeliä
3 muumipinssiä
pöllö- ja pupukaulakoru
ketjurannekoru jossa on kyyhkysiä
4 leffaa
rintsikat, pörrösukat ja ruudulliset normisukat
kiroileva siili -pyyhe ("Onks mun piikit hyvin?" ♥)
Rummikub <3
päänhierontajuttu (semmonen outo vispilän näköinen, en osaa selittää. :p Siitä tulee kylmiä väreitä!)
Carpe Diem -seinäkalenteri (valitsin itse)
suihkusaippua ja Body Shopin shampoo & hoitoaine
reseptikortteja (no kiitti, tästä vaan tekemään porkkanamuffinseja tuorejuustokuorrutuksella..)
valotikkuja (sellasia mitä laitetaan laivalla lasten juomiin
Pahat pingviinit -kirja
vetoketjusta tehty sydän-rintaneula
Pää auki -runokirja
Salaperäinen veitsi (♥ vihdoinkin sain omaksi! Yksi ehdottomista lempikirjoistani)
muumilakanat
puinen riipus, johon on maalattu enkeli
unisukat
2 joululahjalippua
60€:n lahjakortti Zaraan ♥
pyjama ja muumi-yöpaita
kissanmallinen kaurapussi ♥
2 Zaran t-paitaa
varis-(kuusen)koriste
tietokoneen hiiri (tää nykynen onkin vähän risa..)

Hahah, ja lista siis jatkuu kun avaan loput (vielä jotain puolet jäljellä! Oon aina ollut vähän tämmönen lahjojen pihtaaja, en vaan osaa avata kaikkia kerralla. :'3)

Sain suostuteltua äidin antamaan mulle vaa'an pari kertaa loman aikana, ja huominen on yksi niistä päivistä. Hyvä, koska huomenna mulle on myös kontrolliaika polille, joten tiedän tankata jos oon laihtunut liikaa. Vähän jännittää, oon nyt loman aikana syönyt "vähempi parempi" -periaatteella, mutta välittämättä pienistä heitoista; oon sallinut itselleni yhtä hyvin sen 60- kuin 54-kalorisen leivän ja ottanut kasvissalaattia ehkä vähän enemmänkin kuin olisi pakko. Tiedän että erotus osastopäiviin jää joka tapauksessa niin isoksi, ettei mua haittaa tollaset. Toivon että se näkyy myös painossa, vaikka tiedän ettei laihtuminen olisi mulle pidemmällä tähtäimellä edullista. Toisaalta musta olisi ihanaa jos pystyisin nauttimaan huoletta joulukarkeista ja -konvehdeista, niin kuin ennen pystyin, nyt ajatus kuitenkin kuvottaa ja pelottaa eikä tunnu millään muotoa mahdolliselta. Ja mua myös ahdistaa kun tiedän, että pystyisin piilottamaan enemmänkin ruokaa ja huijaamaan muutenkin, mutten tee sitä. Se tuntuu niin väärältä! Mun äiti oikeasti taitaa uskoa, että syön luottavaisin mielin kaiken mitä suunnitelmaan kuuluu. En halua loukata sitä.

Rakastan muuten rossollia ja joululaatikoita yli kaiken, voisin vaikka elää niillä.
Possu kun olen, ei kenenkään pitäisi tykätä syömisestä näin paljon.

Aiheesta seitsemänteen, nyt haluan pelata Zeldoja ja rakentaa sen Hyrulen linnan valmiiksi! Ah ihanuutta. Mulla on taas vähän Zelda Zelda Zelda -kausi menossa.

Hihihi ♥

- Varislapsi, joka ei oikein osaa laittaa ajatuksiaan paperille, mutta on - yhtä kaikki - nauttinut joulusta ja ehkä vähän jouluruuistakin.

ps. oon pahoillani, tästä tais tulla vähän sekava postaus.

Jouluksi kotiin

2010-12-25T16:58:00.007+02:00

Päätin vähän pika-pika-postailla joulukuulumisia. Pääsin osastolta 22.12. joululomalle ja takas pitää mennä vasta 3.1.2011. Välissä mulla on pari kontrollia.

Musta on ihanaa, että pääsin jouluksi kotiin. Siis oikeasti; oon oottanut joulua varmaan kesän lopusta lähtien. Vähän vaikea nyt kuitenkin tajuta, että se on oikeasti joulu jo. Vastahan alkoi syyskuu!
Koska olin osastolla niin pitkälle ennen aattoa, on eilinen ja toissapäivä ollut täyttä tohinaa. Kävin Itiksessä ostamassa lahjoja, paketoin ne ja pikkusiskolle tein Harry Potter -tyylisen keittokirjan, se kun on innostunut leipomisesta. Sitten piti suunnitella piparitalon kaavat (teen tänä vuonna Hyrulen linnan Zeldasta ♥) ja paistaa ne osat ja sitä puuhaa riittää vielä tällekin päivälle.

Varsinainen joulunvietto meillä jäin joulupäivälle. Eilen oli niin paljon hommia, että äidin kanssa tajuttiin vasta yhdentoista aikaan, että lahjatkin on vielä jakamatta; se siirrettiin tähän iltaan. Tänään on sitten ollut vähän rennompi päivä, olen käynyt joulusaunassa ja aloittanut kuusenkoristelua sekä leiponut piparitaikinan jääkaappiin. Nyt ollaan lähdössä äidin kanssa viemään kynttilää haudalle.

- Varislapsi (joka tietää kirjoittaneensa todella huonosti ja töksähtelevästi, muttei jaksa antaa arvoa sellaiselle pikkujutulle kun kerran on paljon mielekkäämpääkin tekemistä kuin kököttää koneella tuntikausia.)

Ihanaa joulua kaikille!

ps. kuvat on muuten viime vuoden piparilinnastani.

..without any fear...

2010-12-18T07:59:00.008+02:00

8.10 En muista, että olisin koskaan vihannut itseäni näin paljon. Tai tässä kohtaa on tietysti enemmän kyse kehostani. Hyi olkoon. Tänään kello soitti aikaisin, koska sairaalakoulun joulujuhlaan pitäisi ehtiä yhdeksäksi. Kun mä herään ja löntystelen kylppäriin, näyttää peili jotain aivan oksettavaa. Teen 100 kertaa kyykkyyn ylös ja vapisen, enhän mä ole tottunut sellaiseen. Ja sehän näkyy - lupaan itselleni tehdä saman koulun jälkeen uudelleen.

Palatakseni aloitukseen, niin ei tosissaan ihme että vihaan; oikeasti, näkisittepä mut! Olen kuvottava, läski ihrakasa. Reidet hyllyy ja hinkkaa yhteen ja maha pömpöttää. Koska musta tämmöinen on tullut? Ja vielä pitäisi lihoa, ei sentään enempää kuin parin kilon verran. Yäk, olen niin lähellä "normaalipainoani". Mutta kun en mä halua olla loppuelämääni 49-kiloinen mammutti! En halua, enkä aio. Apua, tekisin mitä vain laihtuakseni vähän...

***

11.30 Hrr, mua paleltaa. Musta tuntuu, etten varmaan lämpene enää ikinä.
Joulujuhla oli vähän mitäänsanomaton, samaa sössöä mitä on vedetty harjoituksissa koko viime viikko. Vähän haikea olo on, paljon mielumminhan sitä oman koulun juhlissa kävisi. Todistukset saadaan tiistaina, miltähän sekin mahtaa näyttää kun en ole mitään tehnyt koko syksynä. Oon saanut jo monestakin eri suunnasta kuulla, ettei numerot voisi laskea sairaalakoulussa, mutta silti vähän jännittää. Toivottavasti ne ei laske! Mulla oli kasilla ihan hyvä todistus, inhottaa jos kaikki työ on mennyt hukkaan.

Koulusta kävelin Korjaamolle joulumyyjäisiin (ei isä, en tarvitse autokyytiä.) Oli tarkoitus etsiä ja löytääkin joululahjoja ihmisille, mutta ei siellä ollut oikein mitään sen tyyppistä/hintaista mitä voisin kuvitella antavani. En viipynyt kauaa, vaan lähdin kävelemään Manskulle. Olisin voinut kävellä kotiin asti! Ihan tosi, olisi pitänyt - en mä ollut ansainnut sitä bussikyytiä, en tän näköisenä. Ja silti valitsen bussin jolla pääsen vaihtamalla niin lähelle kotikynnystä kun vaan mahdollista. Ei helvetti kun oon kuvottava!

Puolessa välissä hyppään pois bussista ja lähden jalkasin kohti kotia. Matkaa ei ole enää juuri paria kilometriä enempää, mutta parempi sekin kun ei mitään. Käsiä särkee ja tuuli on aivan liian vihlova, reiden niin punaset että valkoiset legginsini näyttää pinkeiltä.

Mua hävettää enkä tiedä mitä ajattelisin, kun äiti luottaa muhun ja mun syömisiin niin vahvasti. Saisin heitettyä vaikka kaiken roskiin ilman että se huomaisi, ja kiusaus on suuri vaikken ihan ihan oikeasti niin tahtoisi tehdä. Mutta onko mlla muutakaan keinoa saada edes milliä näistä rasvavarastoista pois? Hyi, en oikeasti kestä enää itseäni. Joulun sijaan odotan enää lomaa osastolta, että pääsen laihduttamaan. Ei sen niin pitäis mennä, haluanko mä että se menee niin? En. Mä kyllä haluan laihtua, mä haluan kirjata syömäni kalorit kahden desimaalin tarkkuudella ylös ja pitää määrän niin pienenä kuin mahdollista. Mutta en mä halua pahoittaa äitini mieltä, mitä jos se saa tietää, mitä se ajattelisi? Ja tahdonko mä oikeasti, että koko joululoma, hetki jota mä oon oottanut varmaan puoli vuotta, kuluu näin?

En kai. Tai en mä tiedä. Pelottaa.

- Varis

ps. näin mukavampiin aiheisiin, kertokaas jos kommentoitte niin suosikkijoululaulujanne. Omia suosikkeja on ehkä ehdottomana ykkösenä Happy Christmas (War is over) ja sitten Last Christmas ja Walking in the Air. Tietty kaikki perinteiset suomenkielisetkin on ihan rakkautta! (tip, tap, tip, tap, tipe tipe.. ♥)

edit:// 16.15 AHDISTAA! Vaihdoin farkut jalkaan ja huomasin että apua, vyö jäi osastolle. Kaapista löytyi yksi, mutta muistan etten sitä ollut käyttänyt kun se oli niin iso.
Nyt se oli ihan sopiva, en saanut edes kiristettyä vikaan reikään asti.

Hyi olkoon, oonko oikeesti voinut lihoa NÄIN paljon?

Pitkästä aikaa, vai kuinka?

2010-11-27T14:09:00.005+02:00

Ajattelin postailla jotain pientä, kun nyt kerran koneelle istahdin (tämä vaan on niin kauhean vaikeaa kun ei ole aikoihin mitään kirjoittanut!) Olen nyt siis tokalla kotilomallani, kauheasti aikaa tässä ei ole kun pitää tänään jo neljäksi mennä takaisin osastolle. Viime viikonloppunakin mulla oli lomaa, mutta se kului - yllätys, yllätys - lähinnä netissä kaloritaulukoita selailemassa.
Ehkä ei pitäisi, tuntuu vaan että pitää.

Ylihuomenna mulla tulee sitten kai kuukausi täyteen osastolla - aika hurja ajatus.. välillä on ollut ihan hirmu kamalaa, kamalampaa kun missään. Pahinta on se, kun tuntuu ettei millään pääse pakoon näitä juttuja, syömistä ja painonnousua. Polilla ja päiväosastolla olis pystynyt vaikka laihduttamaan samalla, täällä jos jättää syömättä niin laitetaan ennen pitkää letkuihin. Siihen vaiheeseen en oo vielä joutunut, luojan kiitos! Mutta muun muassa sitä mä tarkoitin sillä, ettei pakotietä ole. Joskus mulla on ihan hirveä olo, ahdistaa niin että seinät tuntuu kaatuvan päälle ja tahtoo vain pois.. pari kertaa oon ehtinyt uloskin asti. Sitten sitä tajuaa ja pysähtyy sinne keskelle lumihankea - mä oon tehnyt sen jo kerran, eikä se mitään auttanut. Pahensi vain asioita. Joten takaisin vain, eihän sitä muutakaan voi.

Nyt mun pitääkin jo mennä syömään välipala, joten tää jäänee tähän. Toisaalta pitää kai vielä mainita, että on mulla on ihan hauskojakin hetkiä siellä osastolla. Oon tutustunut muihin nuoriin ja se on ihan upeaa ja uutta, mulla ei ole ollut niin hyviä kavereita pitkään aikaan. Ja jotkut hoitajat on ihan mahtavia kanssa (toiset ei..), mun vastuuhoitajakin on ihan hauska, ja ainakin se tuntuu ymmärtävän mua.

Ensilumikin on jo satanut; aika on kulunut ihan supernopeasti. Ja toisaalta taas niin tuskastuttavan hitaasti. (Ulkona on muuten ihan sikakylmä! Oikeasti, eihän talvi ole vielä edes kunnolla alkanut, ja siellä jäätyy jo nyt.)

No niin. Heippa sitten tältä erää, koitan kirjoitella sitten joskus taas ja kerron lisää kuulumisia, tää postaus jäi nyt vähän tälläiseksi pintaraapaisuksi ja "mitä ekana tuli mieleen" -jutuksi.

- Varislapsi

ps. Hurja, ensi viikolla alkaa joulukuu!

Kuva on tässäkin postauksessa muualta pöllitty.

Have you ever seen a goldfish commit suicide?

2010-10-31T15:36:00.004+02:00

OneRepublic - Marcing on

WOULD YOU RATHER
be traped in a microwave or a fridge
pick up cow poo or dog poo
have two left hands or two right hands
be blind or deaf
lick your own armpit or lick someone elses armpit

HAVE YOU EVER KISSED
a boy
a girl
a frog
a dog
a stranger
the floor
the webcam (or computer screen)

HAVE YOU EVER BEEN
rudely interrupted while speaking
left heartbroken
awake for more than 24 hours
in a magazine
walking on the street with your knickers on your head
so happy that you could die

HAVE YOUR EVER
peed in your pants
pooped in your pants
laughed till you cried
cried till you laughed
broke your heart
broke someone elses heart
send an anonymous loveletter
been in prison
seen a goldfish commit suicide
broke your wrists
made your own campfire

ARE YOU
mad
asian
dumb
silly
happy
bored
cool
ill
nervous

Poimittu täältä.

Olin muuten eilen äitini kanssa kirjamessuilla, missä mm:
× näin nipsun, joka väitti ettei ollut nipsu, ja jolla oli todella härön näköinen häntä.
× napsin paljon ilmaiskarkkeja, mutten halunnutkaan syödä yhtään.
× otin mukaani myös kirkollisia pinssejä, minikokoisia perusoikeus-kirjoja (ne on tosi söpöjä, mulla oli ennestäänkin yksi!) ja jääkaappimagneetin, josta en vieläkään tajua että mitä se esittää.
× uskalsin ruokapuolella ottaa kolme pientä maistiaista.
× näin musiikkipuolella yhden lääkäreistäni.
× osallistuin moneen kilpailuun ja voin voittaa ainakin kaksi puhelinta ja kirjoja.. muita en enää muista.
× osallistuin ranskalaisen kulttuurikeskuksen lapsille tarkoitettuun tehtäviä sisältävään kilpailuun. Siinä etsittiin sanoja ranskalaisista kirjoista ja lehdistä ja paikannimiä Ranskan kartasta. :'>
× äitini osti mulle aivan ihanan kortin, jonka antaa mulle tsemppikortiksi mukaan sinne osastolle.
× etsin jotain kivaa luettavaa, mutten löytänyt mitään ostamisen arvoista... olen niin valikoiva. :/

- Varislapsi

Hämmennystä ja dramatiikkaa; niin paljon on ehtinyt tapahtua

2010-10-29T17:53:00.014+03:00

..mutta aloitetaan dramatiikalla, kun lupasin kertoa siitä viime viikon showsta. Tästä tulee pitkä ja tylsä, joten laitan sen tollain pikkasen erikseen niin ne jotka haluaa skipata sen, voi vaan scrollata alaspäin.

Melkein kaksi viikkoa sitten maanantaina mulla oli osastolla sellainen hoitokokous, josta se koko juttu alkoi. Se lääkäri sanoi, että mun pitäisi siirtyä siinä parin viikon sisään kokovuorokausiosastolle. Puhuttiin tosi pitkään mutta mikään ei muuttunut, se vain kiersi kaikki mun vastalauseet ja perustelut ja sanoi että asia on jo päätetty ja niin toimitaan, halusin mä tai en. Ja sitten se päätti lopettaa kokouksen, vähän niin kuin sinetöidä asian. Mä olin varma, että mähän en suostuisi. En mä kuitenkaan oikein voinut mitään tehdä, joten aloin lähteä kouluun, ajattelin että olisi ihan kivakin päästä pois hetkeksi. Sitten mun vastuuhoitaja tuli ilmottamaan, että en saisi lähteä kouluun ja se yritti estää mua seisomalla oven edessä vaikka mä sanoin, etten siirtyisi siitä mihinkään muualle kuin ulos - ja äkkiä siihen tulikin sitten enemmän porukkaa ja tilanne muutui ihan hirveäksi ja ahdistavaksi ja mä vain tahdoin päästä pois. Heti tilaisuuden tullen syöksähdin ovesta ulos ja ne huusi mun perään soittavansa koululle. Lähdin kotiin, äidille oli tietysti soitettu ja lähdin ulos kun se kertoi mun olevan siellä. Tulin kuitenkin takaisin ja nukahdin, olin ihan hirmu väsynyt.

Kun heräsin, mulle sanottiin että sinne olisi pakko soittaa kotilääkäri, muuten tulisi jotain sosiaalityöntekijöitä. Ja sinne tulikin lääkäri, se ihan kamalan tyly ja mua pelotti, se ei uskonut mitään mitä mä sanoin. Mut tultiin hakemaan ambulanssilla, ja kun sanoin etten lähde, tuli poliisit jotka oikeasti repi mut ulos! Yritin tarttua seiniin ja nurkkiin, potkia niiden käsiä irti ja kaikkea, muttei auttanut. Mut vietiin Auroran sairaalaan päivystykseen ja jäin sinne yöksi.

Seuraavana aamuna tuli nuorisopsykiatri juttelemaan mun kanssa. Se oli niin omituisen näköinen, että mun oli vaikea ottaa sitä vakavasti. Se kertoi, että mut lähetettäisiin U1:selle Ulfåsaan, jossa olisin tarkkailussa perjantaihin asti. Se tuntui ihan uskomattomalta, en vain kyennyt ajattelemaan että joutuisin oikeasti jäädä jonnekin, että ne voisi tehdä niin ilman mun suostumusta! Käperryin sänkyni nurkkaan, itkin enkä puhunut kenellekkään. Muistan vaan, kuinka joku sairaanhoitaja kävi siinä sanomassa, että "kuvittelitko sä oikeasti että sut päästettäisiin kotiin?" Olin niin vihainen sille, olin vihainen kaikille. Itsellenikin. Miksi ihmeessä mun piti lähteä sieltä osastolta? Miten saatoin olla niin tyhmä?
Pian mut kuljetettiin ambulanssilla sinne sairaalaan, mulle näytettiin mun huone ja juttelin lääkärin kanssa. Se oli tosi tosi kummallinen, ruotsalainen ilmeisesti ja aksentti oli sen mukainen. Mutta sen jututkin oli ihan kummallisia, se ei puhunut lähes mitään muuta kun kertoi jotain kummallisia vertauskuviaan delfiineistä, kukista ja kaniineista ja painotti, että aina on tärkeintä "mitä minä haluan." Sitä se jankkasi ihan, ihan koko ajan, mutta kamalan hyväntuulinen se kyllä oli. Ja mulle kerrottiin, että nämä neljää päivää mua tarkkailtaisiin ja sen perusteella sitten perjantaina lääkäri päättäisi, että mitä mulle tehdään. Kuinka ahdistavaa! Kamalaa, hirveää, pelottavaa. Ja lisäksi vielä se ihminen joka mun hoidosta päättäisi ei edes ymmärtänyt kieltä kunnolla, saati sitten että olisi tajunnut miltä musta tuntuu.

Ne päivät meni siinä hämmennyksen, pelon ja masnnuksen keskellä, odotellen mitä tuleman piti. Tutustuin aika kivasti huonekaveriini, jonka kanssa juteltiin ja pelailtiin wiitä valtaosa ajasta. Ja sitten oli ne ruokailut. Koitin syödä niin hyvin ateriasuunnitelmani mukaan kun pystyin - jotta pääsisin pois - ja pidin kalorimuistiinpanoni visusti salassa. Mun äiti kävi joka päivä, toi vaatteita ja sen sellaista. Keskiviikkoaamuna mut ja se mun huonekaveri herätettiin aamuvarhain kun kummatkin oli vielä ihan unenpöppöröisiä, sinne oli tullut kaksi omituista valkotakkista labratätiä, jotkai vitsaili meille kuin pikkulapsille ja antoi lopuksi kissatarrat. Sen jälkeen multa otettiin paino, joka oli matalin ikinä siihen mennessä; 43.05. Perjantaiksi se oli laskenut vielä parisataa grammaa. Ihanaa, mutta voi miksi juuri nyt!

Torstai-iltana jännitys tiivistyi ja siinä pelaillessa ja aikaa viettäessä ehkä hiukan unohtuneet pelot palasivat. Huomenna siitä päätettäisiin, huomenna olisi se päivä. Perjantaina vatsa tuntui jo kääntyneet ympäri, kun mut sitten yhdeltätoista tultiin hakemaan; lääkäri haluaisi jutella.

Lopun te tiedättekin, onneksi kaikki päättyi hyvin. Siltä erää.

Musiikkia mielten piristykseksi! En mä yleensä kuuntele ihan tämän tyyppistä, mutta toi on ihan söpö. Annie - Heartbeat

Voi huh, kuinka puuduttavaa kirjoittaa tuo kaikki! No, nyt se on kuitenkin tehty ja kivahan se on saada kaikki ylös. Jos joku ton kaiken luki, niin ette varmasti jaksaisi enää yhtään enempää, mutta mulla on vielä pari juttua joista ajattelin kirjoittaa. Eli; asioita joita on tapahtunut tai tapahtumassa:

1. Olen käynyt allergiakokeissa ja sain kalasta niin voimakkaan reaktion, että lääkäri sanoi ettei ole ennen nähnyt, ja kutsui vielä kollegatkin katsomaan. c': Eipähän ole huolta että ne yrittäisi mulle sitä syöttää...

2. Liittyen edelliseen; käteni on edelleen kipeä.

3. Puhelimeni hajosi, kun sain jonkun ihme ahdistuspuuskan pari viikkoa sitten perjantaina. Paiskasin sen lattialle; yhtään harkitsematta, totta kai. Mä niin inhoan noita ahdistusjuttuja! Yleensä se alkaa jostain syömiseen liittyvästä, useimmiten siitä jos joku ateria on jäänyt liian myöhälle, tai jos en osaa päättää mitä söisin (ja varmaan siinä on takana muutakin läpikäymätöntä pahaa oloa..) Mun olo vaan pahenee ja pahenee, tuntuu siltä että kaikki kasaantuu niskaan - en tarkoita mitään tekemättömiä hommia, tätä on vähän vaikea selittää. Se on vain.. olo mun pääni sisällä muuttuu vaan aste asteelta painostavammaksi, huomaan sen itsekin ja mulle tulee ihan kamala olo, mutta harvoin osaan päästä irti. Olen vihainen, olen vihainen itselleni kun en osaa "katkaista" tilannetta. Joskus se sitten "repeää", joskus ei.. mutta silloinkin paha olo ja ahdistus pysyy mun pään sisällä ihan samalla tavalla. Silloin taas kun kaikki pääsee oikein pahaksi, huudan ja riehun ja kiljun, puren ja hakkaan itseäni. Onneksi en uskalla kuitenkaan tehdä mitään pahempaa. Lopulta mun olo sitten aina rauhottuu ja on lähinnä surullinen olo - tein sen taas.

Ai niin, kerroinkin tuosta puhelimesta jo. No, sanottakoon, että se on edelleen rikki - pikkunäytön en uskonutkaan heräävän henkiin, mutta äänet tuntuu sekoavan entisestään. Joskus toimii, joskus ei. Joskus toimii kuin painaa kädellä sitä tyhjää tilaa näppäinten alapuolella. :'D

4. Sain lääkäriltä meikkauskiellon kunnes mun silmänympärysten atooppinen ihottuma paranee (sain myös silmäluomiin rasvaa, joka kirveltää ja polttelee aina ihan kamalasti.) En ole ahdistunut, kehtaan ihan hyvin mennä ulos ilman meikkejä. Ihanaa; voi nukkua pidempään aamulla! :3

5. Pappani on muuttanut takaisin kotikuntaansa, toivottavasti pärjää siellä kun sen vointi ei ole ollut ollenkaan hyvä. Mun äiti kertoi, että soittaessaan se hyrisi tyytyväisyyttään ja sanoi, että "en mä ihan tiedä että missä mä olen mutta hyvä täällä on olla!"
..ääk. Joka tapauksessa, ajattelin leipoa sille jotain viikonloppuna, äitini voi sitten viedä kun menee tiistaina käymään.

6. Mulla on vihdoin talvitakki! Se on se h&m:n harmaasävyinen, kuviollinen duffeli - ootte varmasti nähneet. En tiiä.. tosi söpö toi on kyllä, olisin vaan halunnut löytää jonkun vielä kivemman. Joku oli kuitenkin pakko ottaa ennen kuin jäädyin! ;____;

7. No, tää tulee nyt tähän loppuun vaikka on oikeastaan merkittävin ja samalla kamalin asia, mulla ei nimittäin nyt ole sellainen olo että olisi kauheasti mitään sanottavaa siitä. Mun vanhemmat ja lääkäri (olin niin sekaisin ja peloissani, että sanoin että voisi olla parempi jos mun mielipidettä ei kysytä) päättivät viime maanatain kokouksessa, että siirryn kuitenkin sinne kokovuorokausiosastolle. Apua! Se tuntuu ihan kamalalta, mutta ehkä joku heikko ääni mun pääni taustalla kuitenkin kysyy, että "riittäiskö ne poliklinikkakäynnit muka oikeasti?" - ja päiväosastolla ei ens viikosta alkaen ole tilaa. Kuulemma kaikki mun kanssa tekemisissä olleet ihmiset on sitä mieltä, että tarvitsen kokovuorokautista hoitoa - mitä ihmettä, enhän mä edes ole sairas.

8. Hurrur, en muuten ole yhtään tyytyväinen tähän merkintään. No, ehdinpähän kirjoittaa jotain kun kerran halusinkin, ennen kuin.. lähden. ;_____;

- Varis. Tämä on sitten samalla ilmoitus, että blogimerkintöjä on nyt arvattavasti tulossa erittäin harvoin.

Kuvat vaahteranlehteä lukuunottamatta We ♥ it:stä, koska kameraan en ole juuri koskenut.

ps. Joulu tulee, eiks ookkin ihanaa! Oon jo nähnyt ekan valaistun puun. Ehkä nyt kuitenkin pitäisi toivotella ennemmin halloweeneja! ♥

Ensi yö oman peiton alla! ♥

2010-10-22T19:24:00.008+03:00

Heihuihai, olen kotona! Ah ihanuutta.
Mut vietiin maanantaina yllättäen tarkkailujaksolle suljetulle osastolle, jossa oli ihan hirmu pelottavaa ja ikävää, enkä tiennyt pääsenkö pois. Mutta pääsin! Tiedättekö, vapauttava, on maailman ihanin sana! Neljä yötä sitä odotusta, jännitystä ja kammotusta, mutta nyt. olen. kotona! ♥

Tän kappaleen melodia saa mut aina hyvälle tuulelle, viis sanoista. (Red Hot Chili Peppers - Snow)

Kirjoitan pidemmin ja tarkemmin aiheesta joku toinen kerta; mun oli tarkoitus nyt, mutten ehdikään. Oli kuitenkin pakko kirjoittaa jotain, edes pieni tervehdys ja tuuletus, kun on niin hyvä fiiliskin ja kaikkea. Jippii, terve maailma, täällä Varis kohti vapautta! Mutta ennen kaikkea kotona c:

Varis, joka on iki-onnellinen ja tahtoo jakaa sen koko maailman kanssa!

Pelastakaa mut!

2010-10-16T15:39:00.006+03:00

Skipatkaa, jos ei syömisjutut kiinnosta.

(weheartit.com)

Oon ihan sekaisin. Hämmentynyt ja peloissani, ja mulla on niin paha olla. Tahtoisin lahtua, ja olla laihempi.. ja laihtua vielä lisää. Tahtoisin enemmän kuin mitään! Ja mä tiedän, että pystyisin siihen, ainakin jonkin aikaa - oon ihan liian hyvä valehtelemaan, osaisin kyllä tankata punnituksiin, huijata äidin uskomaan että syön enemmän kuin mitä syön, nipistää ruokamääristä ehkä vähän osastollakin. En ole ikinä tehnyt sellaista, mulla ei ole ollut sellaista "vaihetta". Sairasta vaihetta.. ei, ei se mun kohdallani olisi sairasta. Mä oikeasti haluaisin tuota niin, niin paljon! Ja miksi en sitten tee sitä, miksi ihmeessä? Syön vaikka en oikeastaan haluaisi, teen niin kuin aina ennenkin, eikä edes ole vaikeaa. Tänään olen lähdössä kaupungille ja siellä tulee varmaan syötyä jäätelö - ja tiedän, että haluan syödä sen, etten moiti siitä itseäni ja että pystyn nauttimaan siitä. En mä haluaisi! Mitä ihmettä, mitä mun pitäisi tehdä? Mitä mun pitäisi tehdä? Tahdon apua, tahdon apua tähän oloon ja näihin tuntemuksiin, mutta en tahdo päästä niistä eroon. Mä haluaisin sairasta elämää, ja myös haluaisin haluta sitä. Tämä on niin paskamaista, mä olen niin paska ihminen! Mä tiedän, että jos tämä blogi olisi tunnetumpi niin saisin vielä miljoona kommenttia että "kuinka sä voit sanoa noin, toi on ihan törkeetä kun et tiedä millaista helvettiä tämä on."... kyllä mä uskon, uskon oikeasti! On niin teeskentelyä ja epäoikeuden mukaista sanoa, että mulla olisi jokin syömishäiriö, joku älytön teini-wannareksia ehkä korkeintaan! Ja kuinka mä inhoankaan sellaisia ihmisiä, miten mustakin on tullut tällainen hirviö.
Eilenkin sain muuten sellaisin hirveän ahdistuskohtauksen tai mikä onkaan, päivällä rikoin puhelimeni (se on ihan fine jo, pikkunäyttö vaan ei toimi ja äänet vähän rahisee) ja yöllä kiljuin ja raivosin ja löin itseäni kirjalla päähän niin että alkoi heikottaa. Mutta ei tuo kuulunut niihin asioihin, joita halusin kertoa.

- Varis, jolla on ihan hirveän paha olla mutta joka kyllä nauttii muusta elämästään siinä samalla.