piikkilankakerä

Ben Hayward - Midna's desperate hour re-arrange

Ajatukset risteilevät päässäni kuin jalanjäljet lumessa, ympärilläni on hienostuneen taidokkaasti aseteltu kaaos. Mä en tykkää tästä, en tykkää yhtään. En tykkää itsestäni, tai suoraan sanoen en edes oikein ymmärrä tätä koko tilannetta. On vaikea tajuta, että minusta on yhtäkkiä tullut 15 kiloa painavampi, on kuin koko tarinani olisi yhtä julmaa pilaa. Maailma näyttää samalta kuin ennen, ja se pelottaa. Vain oikeuteni syödä on mielessäni laskenut nollille. Haluaisin niin palavasti vaan laihtua, yksi sanoo että kaksi kiloa, toinen "vielä pikkusen" ja kolmas tahtoo nähdä kakkosen johtamassa lukujonoa. Mahdollisuudet ovat kuitenkin vähissä. Ymmärrän myös, että jos lähtisin taas jahtaavaan tippuvaa unelmaani, ei leikki ehkä loppuisi koskaan. En tiedä, mitä tavoittelisin jos vielä alkaisin, mutta joka tapauksessa en sitä vapaaehtoisesti lopettaisi. Olisi siis maailman typerintä laihduttaa "edes se pari kiloa" juuri ja tismalleen nyt, kun minun on kirjaimellisesti pakko parantua.
Minä kyllä myös haluan parantua ja aina vaan enemmän. Edes se toinen puoli ei lähiaikoina ole keksinyt uusia keinoja sanoa vastaan. En kuitenkaan onnistu luopumaan laihdutuksen ajattelusta. Viime päivinä pääni on täyttynyt joka helvetin sekunti kalorimääristä, dieettivaihtoehdoista ja painoindeksin jatkuvasta tarkkailusta. Käteni vain pysyvät puhtaana pelistä, tai tässä tapauksessa toisin päin : kerta toisensa jälkeen tartun lusikkaan ja syön, syön vaikka tiedän että lihon, syön vaikka painoni roihuaa kirkkaanpunaisina palavina liekkeinä takaraivossani, syön, vaikka kukaan ei käske syömään.
Syön, syön, syön. Lihon, lihon, lihon. Ihan niin kuin tätä painoa ei olisi jo muutenkin tullut tarpeeksi. Musta on tullut pullukka ja olen myös itse siitä tukahduttuvan tietoinen.

Ahdistun siitä, että paraneminen pitäisi lopettaa, ja ahdistun siitä että tässä tilanteessa en saisi laihduttaa. Tiedän, mitä olen tekemässä - minä hitto vieköön parannun - mutten tiedä, miksi kaikki tuntuu olevan niin epäjärjestyksessä. Kuitenkin samalla kaikki on ihan normaalisti, pelottavan, puuduttavan, masentavan normaalisti. Mutta myös niin kauniin, vatsan pohjaa kutittavan normaalisti.
Välillä ahdistus paisuu yli rajojen. Välillä olo on muuten vain kamala. En tiedä mitä tehdä, kun en tiedä, mihin suuntaan jotain pitäisi tehdä. Mielessäni on tasan tarkkaan yksi ratkaisukeino tähän sotkuun, ja se on laihtuminen. Tai, on tietysti yksi toinenkin, joka tavallaan kutkuttaa mutta tavallaan on ihan out of the question. En pidä kamalasti, eikä yllättäen pidä Aavakaan. Minun mielestäni en ole vielä valmis, Aavan mielestä voisin kaatua kauniimminkin. Välillä ne sekottuu.

Kuvittele nyt päivä päivältä lupaavammat lonkkaluusi ja yhtä tahtia kapenevat ranteesi.
Ei.
Kuvittele nyt 29-kiloinen keijunvartalosi viimeisessä vuoteessaan, jonka ympärillä ihmiset kauhistuneina katselevat.
Ei.
Kuvittele nyt, kuinka ne surullisena sanoisivat "se sitten vei sen." Minä vein sinut.
EI!

Siinä tuo kauniin kuvottava unelmani.
Yhä. Vieläkin. Niin. Kyllä.
Toisinaan.

Silti mulla menee ihan hyvin, kai.

- Varis

ps. mun ei ollut tarkoitus kirjoittaa näin synkästi ja sekavasti. Kaikki synkät ajatukset vaan valuivat helpommin paperille, ei se ihan näin mustavalkoista ole. Sekavuus taas hallitsee mun ajatuksia niin hurjasti.

Paraneminen on paskaa mutta elämä toivottavasti vaivan arvoinen.

Kuvat we♥it.comista