Marlon Roudette - New age
Tänään on tuntunut, että minun pitää jo mennä eteenpäin. Totuus viilsi taas kevyen naarmun kasvoihini kuiskaten ja muistuttaen: joskus on osattava antaa asioiden loppua. Minun pitää parantua, tehdä se eikä sanoa. Pitää kutoa sairauden kapeita lankoja paketiksi, ei enää levittää niitä verkoksi, ei enää edes suunnitella sitä. Olen jo tottunut saattamaan asioita etappi etapilta valmiiksi (vain muutamaan tapaan olen retkahtanut vielä uudelleen) mutta nyt on jo korkea aika ymmärtää, että ennen pitkää tämä sairaus on vietävä kokonaisuudessaankin päätökseen. Se on hyväksyttävä valmiiksi, siitä huolimatta ettei se itse tule sitä koskaan valmiiksi myöntämään. Tavotteita on miljoona saavuttamatta, mutta salaisuudeksi jää että vaikka ne olisin saavuttanutkin, tilalla olisi ollut vain miljoona lisää. Mutta kyse on minusta. Minä voin päättää. En vain halua, enkä osaa, mutta (ikävä kyllä) se ei haittaa. Että parantuisin, pakko on vain opetella.
Mua pelottaa pelottaa pelottaa, ja huolestuttaa. En halua jättää. Vielä ei (onneksi) tarvitse päästää irti sairaudesta; vaikein paikka on, että jostain silti pitää. On annettava periksi ja luovuttava tästä hetkestä. Enkä minä oikeasti halua kroonikoksi, enhän. Se tarkoittaa sitä paitsi, että eläisin koko elämäni "liian isona" - koska muuten en eläisi. Jos todella haluan tulla tyytyväiseksi tähän ihravuoristoon, mahdollisuudet käyvät vähiin. On pakko parantua. Jos haluan sitä, on pakko parantua joka tapauksessa. Toistan itseäni; turha hukata aikaa, vain turha.
Tämä kannustuspohdintana itselleni, sillä joidenkin asioiden on pakko muuttua. Tuntuu, etten osaisi saati haluaisi vielä päästää irti tyhmistä unelmista, mutta hetki hetkeltä alan uskoa enemmän että sekin ehkä pitääkin minua kiinni. Tänään tuntui, että minun olisi jo aika astua uuteen elämänvaiheeseen. Se ei ehkä käy, mua pelottaa vaan, mutta parantumispolulla on silti jo tapahduttava jotain. Vaatii rohkeutta lähteä tällaiselle tutkimusmatkalle, varsinkin kun ei edes tiedä mitä etsii, mutta rohkea satuloi ratsunsa silloinkin kun pelottaa. Mä en tiedä mitä mun pitää tehdä, onhan tämä menossa helpompaan suuntaan koko ajan. Silti lopputulos, vaikka se on vaikea määrittää, taitaa olla vain suoraa viivaa. Kai jokaisella on keinonsa, mutta mä en ole yksin ja se on pelastusrenkaani. Silloinkin kun pelottaa. Ei tarvitse olla terve tänään, ei tarvitse olla terve huomenna. Silti voi onnistua tänään ja onnistua huomenna.
On kai totta ettei me jakseta enää näin, vaikka välillä tuntuu että tätä voisi jatkaa ikuisuuksiin. Siksi muutan jotain, niin kuin säkin muutat, näki sen sitten silmillä tai sydämellä. Tämän pelin voi vain voittaa.
Tahdon elää, tahdon jäädä ihmisten mieleen. Ehkä muustakin kuin anoreksiasta.
- Varis
ps. mun menkat alkoi yli kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen. En oikein tiedä mitä ajattelisin. Tuntuu tosi ristiriitaiselta niin kuin kaikki.
Kuvat we♥it.comista, lainaus ratsun satuloimisesta ystävän tekemästä tsemppijulisteesta, alkuperältään John Waynen sanoma
Voimia paljon! Ihana teksti, koska tuo on täysin totta, sairaudesta täytyy jossain vaiheessa päästää irti. :) tsemiä <3
VastaaPoistaHei murunen, mä odottelen sua monen muun kanssa täällä paranemispolulla, ihan vähän matkan päässä sinusta. Voin luvata, että täällä pidemmällä tuntuu hetki hetkeltä helpommalta päästää irti ja anoreksia tuntuu aina vaan turhemmalta. Et sä tätä matkaa ihan yksin joudu kulkemaan, meitä on monta jotka kulkee samaan suuntaan :')
VastaaPoista-nanna
Mun täytyy rehellisesti sanoa, että tää teksti sisälsi niin paljon kuvallisuutta, että en oo ihan täysin varma ymmärsinkö oikein :D
VastaaPoistaMutta. Paraneminen on siinä mielessä hirveän vaikea juttu, että toisaalta se vaatii niin isoja tietoisia päätöksiä, ja sitten toisaalta se taas vaatii sitä, että antaa vaan mennä. Että vaan yksinkertaisesti elää ja on.
ps. Onnea menkoista! Pahaltakin voi tuntua, mutta se on merkki siitä että keho voi paremmin. Eikä tuo edellinen lause oikeasti ole mikään loukkaus, koska uskon, että terveyttään voi viedä vain kahteen suuntaan; elämään tai kuolemaan.
pps. Tuo menkkajuttu on niin hämärä, kun mulla palas ne vielä pahasti alipainoisenakin (arvaa päättelinkö siitä ettei enää voi jatkaa lihomista :D) ja toisilla kestää niin kauan..!
ppps. <3
Sä kyllä pystyt,vaikka pelottaa. Kun katot niitä,jotka on urheasti heittänyt anoreksian lattialle,niin hekin kävivät samat asiat läpi. Hetäkin pelotti. Ja vieläkin pelottaa. Mutta täytyy parantua jossain vaiheessa,ellei halua heittää elämälle hyvästejä.
VastaaPoistaNoi menkat on OIKEESTI tosi hyvä juttu. Muaki se ahdisti,mut toisaalta....niin. Mieti et mitä kauheeta siinä on(sairaata ajatukset saattaa tulla)mutta sillä järjellä.
Oot niin ihana,ja pystyt kyllä♥
Mä purskahdin itkuun Nannan kommentin luettuani - saattaa johtua siitäkin että juteltiin just melkein kaks tuntia (????) taas sun kanssa tästä.
VastaaPoistaTuli surullinen olo, että eilen sä olit noin tsemppifiiliksellä ja tänään...no mutta, eteenpäin, eikö ♥
Ja anteeksi vielä, että oon sanonut sulle monesti asiat aivan väärin.
Hali. *
hmm..musta nää sun postausten sisällöt on just samaa asiaa aina :s Samoja asioita erilaisiin lauseisiin runomaisesti nidottuina..
VastaaPoistasad-angel: kiitos! Tsemppiä sinnekin <3
VastaaPoistalumienkeli: voi, et uskokaan kuinka ihana ja lohduttava tuo ajatus on. Mä en ikinä pystyisikään tähän yksin. Kiitos rakas ♥
Pinja: haha, mullekin käy noin joskus. :D Mietin sitä usein, mutta kun itse tietää asiat joista puhuu, ne tuntuu niin selkeiltä, kertoisi ne sitten millaisin sanoin tahansa. Mutta sä oot ihan oikeessa, totahan se juuri on. Totta kai sekin on hyvä asia että keho alkaa olla kunnossa, mutta sehän tässä just onkin että kaiken näkee väärinpäin. Typerä sairaus, sanon taas kerran. Onkohan mitään järjenvastaisempaa.
Kiitos, ja tsemppitoivotukset <3
LittleMonster: aivan. ♥ Kiitos ihan hirveesti, me pystytään molemmat!
pieni tulitikkutyttö: mullakin tuli vähän samanlainen olo, tää on niin tyhmää. Siis eteenpäin.
Kaikki sanoo joskus väärin, minä, sinä ja ihan jokainen. Totta kai voi olla pahoillaan, mutta jos juuttuu siihen, latistaa samalla ne kaikki oikein sanotut asiat, joita sullakin on paljon enemmän. Sanat on loppujen lopuksi vain sanoja, ei mitään vakavampaa. Nillää voi saada aikaan paljon hyvää ja pahaa, mutta useimmiten ne on kuitenkin vaan välineenä, ja se mitä ne kantaa, on tärkeämpää. Ja se muodostuu niin isoista kokonaisuuksista, että yksittäiset, väärimmätkään, sanat menettää kuitenkin arvoaan jossain vaiheessa. Ne ei oo mitään ikuista tai peruuttamatonta.
Hali takaisin ♥
Anonyymi: olen miettinyt tota todella paljon itsekin. Mä pyrin aina kirjoittamaan hetkessä, millä tarkoitan sitä että yritän kirjoittaa ajatukseni suoraan päästä enkä tuottaa tekstiä tuottamalla ja keksimällä. Käsittelen aina samaa asiaa, mutta omissa silmissäni hyvinkin erilaisista näkövinkkeleistä, eri mielipitein, ja eri tunnelmin. Nykyään tosin vältän tänne kirjoittamista pelkässä läskipossuahdistus-olotilassa. Joitain asioita käsittelen keskeisenä hyvin usein ja sivuten ehkä joka kerta, mutta samoja asioita minä mielessänikin pyörittelen. Jotkut asiat eivät ole puolessa vuodessa muuttuneet lainkaan, toiset taas hiipuneet lähes kokonaan. Toivon kuitenkin, että kirjoituksistani näkyy edes jotenkin tilanteen kehittyminen, mihin suuntaan se milloinkin on mennyt.
Mun ei ole missään nimessä tarkoitus puolustella, koska juuri sama asia mua itseänikin tökkii eniten kirjoituksessani! Olen siis erittäin avoin kehitysehdotuksille ja toivepostauksille, joita mulla tosin on jo varastossa toteuttamattominakin jonkinlainen joukko. Yksi seikka mikä varmasti myös aiheuttaa tätä vaihtelemattomuussyndroomaa, on se, että käsittelen teksteissäni nimenomaan omaa sairauttani, parantumistani ja ajatuksiani laajentamatta aihetta yleiselle tasolle. Se tuskin tulee ainakaan tässä vaiheessa muuttumaan. Totta kai toivon, että tästä kuitenkin saisi joku muukin edes vähän irti.
Ehkä sä ajattelet liikaa? Niinkuin Pinja sanoi, yksinkertaisesti elää ja on. Osaat kirjoittaa tosi kauniisti ja hyvin, ehkäpä voisit sitä hyödyntää jotenkin muuten,kuin näiden asioiden jatkuvaan pyörittämiseen? Asiat ei miettimällä etene, se on faktaa. Mutta ymmärrän, ettei ole helppoa laskea irti sairaudesta, sillä sehän sinua kiinni pitää kuiskien noita ajatuksia päähäsi. Anna tilaa elämälle, ala elämään. Pienin askelin, hitaasti mutta varmasti.
VastaaPoistaMoi! Eksyin sivuillesi savikettu.orgiin ja satuin miettimään, että mitä palveluntarjoajaa käytät? Tai siis että mistä olet domainisi ostanut, miten sen nyt sanoisi?
VastaaPoistaAnonyymi (1): Todennäköistä! Musta tuntuu että se on hidastanut mua vähän joka vaiheessa. Mä kuitenkin pyörittelen asioita päässäni, ja vielä tällä hetkellä haluan kirjoittaa niistä, koska musta on ihan uskomattoman helpottavaa saada asioita paperille. En väitä, etteikö se olisi ehkä myös haitaksi. Tuntuu tavallaan myös helpottavalta "saada" käsitellä näitä aiheita, vaikka on jo näinkin pitkällä - mitä ei ikävä kyllä aina osaa pitää hyvänä juttuna.
VastaaPoistaUsein huonoina hetkinä onkin vaikea tietää, kumpi lopulta auttaa enemmän, asian käsittely yleensä puhumalla, vai se että laittaa vaan pisteen ja hellän päättäväisesti kieltää itseään ajattelemasta asiaa. Nykyään osaan kuitenkin myös paranemisessa vaadittavaa heittäytymistä, vaikka kyllä tässä miettimistäkin mun mielestä tarvitaan, siitä olen eri mieltä. Se ei ehkä vie suoranaisesti eteenpäin, mutta joskus sitä tarvitsee saadakseen edellytyksiä, joilla ottaa niitä uusiakin askelia.
<3 kiitos.
Anonyymi (2): Hei! Ostin sivutilan (ns. webhotelli) Suncometilta, käytössäni on pienin eli start-paketti. Domainin saa päätteestä riippuen melkein aina kaupan päälle. Voin suositella, toistaiseksi ongelmia ei ole ollut!
Ois kiva jos kirjottaisit useemmin :)
VastaaPoista♥ Tiedätkö, niin mustakin! Aina vaan käy niin että ei oo joka aikaa tai sitten kirjoitettavaa. Muutaman sanan pikkupäivityksiin tietysti riittäisi asiaa vaikka joka päivä, mutta toistaiseksi oon päätynyt toisenlaiseen tyyliin. Tällaista on kuitenkin toisaalta tosi kiva kuulla, yritän panostaa!
VastaaPoista