tarina vailla loppua?

Johann Pachelbel - Canon in D

31.12.2011 - joulusta:



Jouluni meni hyvin, melko häiriöttömissä tunnelmissa ja suorastaan onnellisena - en kiellä ajatelleeni kokoani joka suklaapalan ja pähkinän jälkeen, en kiellä hymyilleeni vatsani nälänhuudolle eräänä päivänä, en voi kieltää edes salaa ja tiedostamattakin laskeskelleeni joulupäivällisen kaloreita aina sitä nauttiessani. Sen sijaan voin vannoa, että nämä ajatukset saivat korkeintaan tuhannesosan siitä ajasta, vaivasta ja huomiosta, mitä ne tavallisesti saavat. Huolimatta suklaa-ahdistuksesta nappasin sinnikkäästi konvehdin toisensa perään, pöydässä maistoin ja söin vielä vatsani kipeäksi jokaisesta ruokavaliooni kuuluvasta jouluherkusta, näläntunteeseeni vastasin kiitämällä keittiön hedelmäkorille.
Olisin totta kai voinut syödä enemmänkin - mutta silti minä söin.
Olisin voinut hymyillä aattonakin - mutta silti hymyilin vilpittömästi monena, monena hetkenä sen jälkeen.
Olisin voinut arvostaa itseäni enemmän - mutta silti arvostin tajuamattani edes sen verran, että sallin itselleni sen muutaman päivän lepäämisen, herkuttelun, elämän ja ennen kaikkea siitä nauttimisen, niin kuin kuka tahansa terve ihminen itselleen jouluna sallisi.

Aina olisin voinut onnistua paremminkin, mutta niin todellakin olisin voinut huonomminkin! Kaiken kaikkiaan tunnen tämän joulun onnistuneen ihan uskomattomasti. Ensimmäistä kertaa reippaasti yli vuoteen söin ilman ateriasuunnitelmaa ja sen luomaa pakkoa, nautin lahjoista tuntematta sisälläni samaa suurista suurinta ahdistavaa tyhjyyttä, ja olin niin hyvällä mielellä, että saatoin ihan oikeasti jakaa sitä myös muille. Aavan kuiskaukset olivat yhtä läsnä kuin aina muutenkin, mutta ignoorasin ne niin hyvin, että tunsin todella olevani kauempana sairaudestani kuin moneen pitkään vuoteen.





Vaihtuneen vuoden viimeisiä tunnelmia on vähän vaikea kuvata. Helpoiten määrittäisin oloni ehkä sekavaksi, mutta ei se oikein sitäkään ollut. Ennen kaikkea ajatukseni ovat ailahdelleet - eivät vuoroveden tapaan, vaan myrskypesäkkeen joka raivoaa yhtenä hetkenä pohjoiseen ja jo seuraavana etelään. Käytännössä minulla on mennyt ihan hyvin, hieman paikallaan ehkä, sillä tavallaan vaikka otan askeleita eteenpäin, teen ne tällä vyöhykkeellä enkä oikein rohkene astua seuraavalle. Tarkoitankin siis ailahtelulla oikeastaan vain liikehdintää mieleni sisällä; tekoihin heijastuvat korkeintaan erittäin äärimmäiset tunteet, ja niiden ollessa ikävänsuuntaisia, tunnerajalla vartioivaa suojamuuria ei läpäise enää edes yksi sadasta.
Tavallaan tuntuu, että mitä pidemmälle pääsen, sitä voimakkaammin ajatukseni eroavat kahteen suuntaan. Toinen osa tahtoo parantua ja toinen taas syvemmälle sairauteen, ja hetki hetkeltä ne molemmat vain varmistuvat tavoitteestaan. En siis todellakaan voi sanoa päässeeni eroon sairautta myötäilevistä ajatuksista, vaan ne vahvistuvat yhtä aikaa terveempien kanssa. Koko tyhmää sairautta leimaava ristiriita vain kasvaa ja kasvaa! Sellaiset pohjatunnelmat, joiden päältä hetkittäiset tunteeni ja ajatukseni ponnistavat, ovat olleet aika lailla nollissa. En osaa kuvata sitä oikein mitenkään: joku saattaa kysyä multa, "mikä fiilis?", ja jos vastaan rehellisesti, sanon: "ei mikään." Siksi ne hetkittäiset tunteet, olivat ne sitten hyviä tai pahoja, vievät mukanaan vahvemmin kuin koskaan. Ymmärrän, miksi ajatuksenjuoksuuni on vaikea ehtiä mukaan ulkopuolelta.

Tuntuu, että mitä pidemmälle etenen, sitä vahvemmiksi, selkeämmiksi ja pelkistetymmiksi ne kaksi minääni muuttuvat. Se hyvä alkaa jo iloita normaaliudesta, se uskoo kehuja sairauden voittamisesta kääntämättä niitä enää ylösalaisin, haaveilee, rakastaa ja uskoo unelmiinsa. Paha puoli taas on jo karsinut kaikki koristeensa. Poissa on sairauden tuoma valheellinen onni, kaikki hohto ja loisto, jäljellä vain luita, epätoivoa, kauhunhenkäyksiä ja kiusallisia oireita. Näennäisesti siellä ei ole mitään mukavaa; silti tämä osa minusta tahtoo sitä yksinäisyydestä ja itsensä vihaamisesta lähtien ja päättyen vasta pienimpään ikävään yksityiskohtaan.
Olen hämmentynyt. Olen jakautunut kahtia. Terve ja sairas taistelevat, odottaen vain kumpi saa minut puolelleen ja voittaa siten tällä erää aivan lopullisesti ja kokonaan. En kuitenkaan pysty tekemään valintaa, koska en pysty päästämään kummastakaan irti. Mutta se tulee vielä aikanaan, eikä minulle ole lainkaan epäselvää, kumpaan suuntaan kallistun. Täytyy vaan jatkaa ja kestää, toimia sen terveen mukaan, ja odottaa, kunnes lopulta irrotan Aavan sormet olkäpäältäni, yksi kelmeä luu ja repaleinen kynsi kerrallaan.
Kenenkään ei tarvitse pelätä, että hetkittäiset tunteet saisivat minut vahingossa väärään suuntaan. Minulla on nimittäin silloinkin tarpeeksi asioita pakottamassa, että teen niin kuin oikein on.

Parempaa uutta vuotta,
- Varis



Kuvat alinta lukuunottamatta we♥it.comista, otsikko Michael Enden kirjasta