...ja että olisin onnellinen.

Agnes Obel - Katie Cruel

Taas yksi joulukuu. Kävelen pakkasaamussa päällä uusi M-koon takkini (se on petrolinsininen ja hyvin lämmin, ja pidän siitä kovasti) ja mietin, että tätä minä haluan. Tunnen elämää jalkoja vihlovassa pakkasessa ja suussani yhä maistuvassa joulukalenterisuklaassa, tunnen sitä ohi kiirehtivien ihmisten silmissä kun katseemme aina hetkeksi kohtaavat. Tunnen heidät, koska tunnen itsessäni elämän. Tunnen elämän, koska tunnen mahdollisuudet. Tiedän, että minulla on ne kaikki. Tiedän, että voin saada vaikka kaiken.

Tätä minä haluan.

Asemalla törmään alakouluikäiseen pikkutyttöön, jonka jalat ovat ohuet kuin risut ja polvitaipeet luista kulmikkaat. Silmänräpäyksessä tunteeni tekevät taas syöksykiidon alas, ja alan tottuneena katsella jokaista vastaantulijaa arvioiden: olenko minä tuon kokoinen? Junan vihdoin saapuessa katson itseäni ikkunalasista ja säikähdän. Tiesinhän minä, että mun reidet on isot, mutta en tajunnut että ihan noin isot! Alan vihata kehoani taas vielä vähän enemmän, ja silti en ymmärrä, miten päädyin tähän tilanteeseen. Yritän epätoivoisesti hokea mähaluantätämähaluanelämää mähaluantätämähaluanelämäämähaluan, mähaluan mutten saa pois mielestäni jyskyttävää käskyä väliin jäävästä lounaasta -- noin alkajaisiksi.

(En muuten ikinä jättänyt sitä lounasta väliin sen pahemmin kuin mitään muutakaan ateriaa. Elän yhä ateriasuunnitelmani orjana, ja hyvä niin, sillä ainakin säästyn ikuisuuskysymykseltä "syödäkkö vai eikö syödä?")



Ehkä pelottavinta kaikesta on se päivä kun vielä pitää päästää irti. Tavallaan teen sitä koko ajan, mutta silti seison turvallisesti sairauden syövytämillä mailla. Ennen elin sitä kosiskellen ja nykyään työnnän irti, mutta yhtä kaikki ajatus elämästä kokonaan ilman sitä saa minut yhä sävähtämään kauhusta. Olen ihan helvetin kyllästynyt ja helvetin väsynyt, ja puolet päivistä mietin vain, jaksanko enää. Mutta silti, silti en uskalla tehdä sitä yhtä asiaa, mikä pitäisi tehdä.
Irrottaa.
Toivon vain, että tämä olisi jo ohi, mutta silti pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta. Oikeastaan on aika helppoa syödä ja lihoa, on helppoa kävellä kahvilaan ja ostaa pala kermakakkua, tai vaikka kieltäytyä ystävän tarjoamasta lenkkiseurasta. Hoidan noita asioita yksi kerrallaan, ja tietysti kohdatessani ne tuntuu jokainen maailmanlopulta, mutta silti näen nyt, miten tiedostamattakin jätän kaikista vaikeimmat asiat pohjalle. Voimavarani kasvavat koko ajan, mutta niin kasvaa tekojen vaikeustasokin, ja sen seurauksena kehonsa hyväksyminen alkaa olla nyt samankokoinen haaste kuin ensimmäinen joka tapauksessa välipalan vajaaksi jättävä jäätelöpallo oli aikoinaan. En ole valmis vielä, saatan sanoa puolustellen, mutta tiedän pettäväni itseäni joka kerta, koska järkeni kertoo kyllä totuuden: rohkeus ei tule luokseni odotellen. Välillä on vain niin vaikea tietää missä raja kulkee, sillä onhan toisinaan ihan hyväksyttyä tyytyä odottamaan, tehdä asioita rauhassa ja omalla tahdillaan; ja silti se, koska parannun, on vain itsestäni kiinni, ja se tahti venyy helposti koko loppuelämääni kuljettavaksi langaksi. Haluanko todella sitä? Haluanko ihan oikeasti vain hävitä päiviä elämästäni kunnes niitä ei lopulta enää riitä minulle itselleni? Tiedän jo kuinka ruma, typerä ja kavala sairaus anoreksia on. Silti - silti - se edelleen vie sydämeni yhä uudestaan ja uudestaan. En vain opi olemaan haaveilematta luista, nälästä ja vielä-yhdestä-istumaannoususta.







Mutta se mikä kantaa, on unelmat. Unelmoin kirkkaista jäätelöpalloista ja läkähdyttävästä kuumuudesta Etelä-Afrikan kaduilla, tahdon vielä mennä naimisiin ja saada ehkä lapsenkin, purjehtia, ja kuunnella ystäväni murheita vaikka rahavaikeuksista "ylimääräisen" keksin syömisen sijasta. Unelmoin voivani hymyillä peilikuvalle, ostaessani uuden paidan tuntea olevani sen arvoinen, ja että olisin onnellinen. Vihaan katsoa tätä kärsimystä, kärsimystä ja kärsimystä, vihaan sitä miten mallinuket eivät anna meidän kävellä kaupassa ahdistumassa, ja itken ajatustakin kuunnella vielä yhdenkin kalpean kaverini lohduttomuutta kuvitteellisista läskeistä. Maailmassa on niin, niin paljon, asioita, ihmisen elämän kuuluu koskettaa niistä kaikkia. Minä haluan antaa elämälle takaisin sen minkä voin, kun olen saanut näin ainutlaatuisen lahjan elää hetken tässä paratiisissa. Ja voi kyllä! Nämä unelmat puhaltavat tuulta siipieni alle ja pikku hiljaa minä lupaan oppia pysymään ilmassa. Tästä ehkä on vielä pitkä matka, mutta sen aion kulkea pystypäin - kunnes vihdoin koittaa päivä, jolloin en enää tunne teoistani muuta kuin ylpeyttä.

- Varis, toivoen hyvää joulunodotusta ja yrittäen palata asiaan viime kertaista pikemmin ♥

Kuvat we♥it.comista.