maanantai 7. lokakuuta 2013

varjottomuus



glen hansard & marketa irglova - falling slowly

en osaa mennä nukkumaan nykyään. kun olen syönyt iltapalani ja riisuutunut alusvaatteisilleni, haluan harvoin enää olla tietoinen ajasta. aloitan oman jokailtaisen pelini; peitän kaikki kellot ja kuljen talossa silmät kiinni, juoksen minuutteja karkuun. mutta silti en kykene ummistamaan mieltäni ja antautumaan yölle. liikehdin ympäriinsä ja värisen levottomuudesta, teen kaikkea pientä: käyn vessassa, täytän laukkuni matematiikan kaavoilla tulevaa päivää varten ja yritän nyppiä kulmistani haiventa joka pakenee niin suurella taidokkuudella että käyn epäileväksi, onko sitä edes olemassa. annan kissoille lisää ruokaa ja järjestelen muiden papereita pinoihin, lämmitän riisityynyn, käyn uudestaan vessassa. päätän, että haluan sälekaihtimien olevan sittenkin sentin alempana, enkä saata rauhottua ennen kuin asia on hoidettu. käyn vessassa yhdennentoista kerran putkeen.
lopulta annan periksi, joka kerta, ja nielen kuivana lumenvalkeat melatoniinini vaikka jalkani eivät enää muutenkaan kanna, polvet ovat pettää väsymyksestä ja luomeni antavat minun vielä nähdä yhtä vastentahtoisesti kun vetäisin niitä itse ripsistä ylös. nakerran sängyssä proteiinipatukkaa ja pelkään herätä milloin kolmen milloin kuuden tunnin kuluttua elämään taas yhden päivän lisää.
               sunnutait ovat pahimpia.

huomaan, että yhä suuremman prosentin ajastani on sujuttava ehdottoman tarkoin suunnitellusti ja suorastaan askeettisesti. on tarkoin määritelty, mitä pitää tehdä, milloin se pitää tehdä ja missä järjestyksessä; tavarat laukussa täytyy huolehtia millilleen oikeaan kulmaan ja iltaisin saatan asetella peittoa päälleni niin kauan, että meinaa alkaa itkettää. yhtä lailla olen kadottanut otteen syömisestä, tai oikeastaan vain tarttunut väärästä kohtaa kiinni. vaikka syön lähemmäs tuhattaviitäsataa päivässä ja tiedän, mitä sen sijaan teen väärin, olen kyvytön astumaan rajojeni ulkopuolelle. päivästä toiseen ruokavalioni pohjautuu tiettyihin samoihin määriin tiettyjä samoja aineksia tiettyinä samoina aikoina, lähes puolet energiansaannistani tulee proteiinipatukoista ja kaksi kolmasosaa iltayhdeksän jälkeen, olen kovin verkkainen ja käytän kolmenkymmenenviiden gramman patukkaan kaksikymmentä minuuttia sekä lämpimään ateriaan useita tunteja. nielen vain numeroita, nekin tarkoin tiedostettuina ja vähintään kolmanteen desimaaliin tuhatkertaisesti varmuuslaskettuna. jokaisen suupalan summalle on ehdoton maksimirajansa, jotka kutistuvat kuin painovoima itse olisi istunut nuoren tytön hennoille harteille.
minä en kutistu. kuihdun sisälläni ruskalehden rapinaksi, kuivuneeksi kastepisaraksi terälehdellä kun kukka oli sittenkin jo liian pitkään ollut kuollut, hiivun hiivun hiivun kirkkaasta kokosta kynttilän kuolinliekiksi. mutta ulkoa näytän samalta, sillä kasvunkauhu on minussa vain virhe, kauan sitten kadonnut lasisiru vaan ei särkymisen syy sen enempää kuin seurauskaan. kyllä katseeni pysähtyy lasityttöihin, mutta kalpeuteni kertoo korkeintaan kateuden ailahduksesta, ei minkäänlaisesta kaihosta. voi kuinka minä välillä haluaisinkaan upota johonkin noin! olisi helppoa olla niin naiivi, että kykenisi yhä varastamaan itselleen maailman jostain aivan keksitystä; siihen minulla olisi tarjota yksi elämä uhriksi, suorastaan ihanneyksilö. eikä käytännön muutos olisi kuin kirjoittaa uudet säännöt sillä kolmannella kädelläni, joka ei lähde kummastakaan olkavarresta vaan liikuttaa palasia sisälläni. todellisuuteni ja tuskani syleilee minua kylmän tunteettomana, kovana ja särmikkäänä kivikkona, ei pehmeänä suona johon voi vajota vähän kerrallaan (sanotaan, että hukkumiskuolema on lempein.) joskus kerron ja kuvittelen päässeeni yli täydellisesti, suorastaan halveksin, ja joskus en ole kestää katsoa taaksepäin sitä mitä minulla kerran oli.
               mutta minä en enää halua kylliksi.

sumu tiivistyy ikkunan takana. ilma on täynnä uneksivaa utua, miniatyyreja kyyneleistä jotka kuin jollain ihmeellisellä fysiikan lailla valuvat aina luokseni. nauran harvoin mutta itken vielä harvemmin, sillä valtaosa tunteistani on päälleliimattua. minä rakastan kun kylmä turruttaa sormeni ja antaa sanat myös syksylle sisälläni.
päivät toistavat toisiaan identtisinä ja viikot virtaavat läpi ajatusteni jonkin sellaisen osan, josta olen ikään kuin kadottanut otteen. en käsi sydämelläkään ymmärrä, miten aika juoksee niin nopeasti eikä mitään tapahdu, mutta toisaalta kiinnostun harvoin yrittämäänkään. muistan vain ne hetket, kun kyyhötän pelkäämässä tulevaa, sitä ohittamatonta olemassaolon pakkoa, ja silmäni ovat sameat kuin sateen kastelema ikkuna. samalla tunnen jo alkaneeni katkeroitua: minun on vaikea nimetä ketään todellista josta kykenisin pitämään tai edes sietämään, miksi kaikki ovat nykyään niin kamalan turhanpäiväisiä, ja lahjani rakastaa miltei kuolee; koen kiintymystä vain yksinäisyyteen vaikka se syökin elämäni olematonta merkitystä hiipuvan auringonvalon lailla. (minä kyllä pidän syksystä.) välillä menen sekaisin ja tunnen sisälläni jotain niin sietämätöntä, etten pysty olemaan; jäämeri kuohuu synkänsinertävinä vyyhteinä kuin sisarensa, mainingit bermudan kolmiossa. päässäni pimenee, minuun sattuu ja rystyset ovat iskujen punertamat, vaikken muista edes lyöneeni mitään muuta kuin itseäni. värjään seiniä suruni punalla ja huudan niin paljon että ääneni kohta katoaa. kissat pakenevat minua. niinä hetkinä tiedän, että vihani suunta on sisään ja maailma ja muut ihmiset pelkkä peilikuva - silloin myös toivon taas, että vieressäni sittenkin olisi joku.
poliisit kävivät toisenkin kerran. sanoin tietysti, etten lähde. ne käskivät laittaa päälle. en laittanut ja sanoin, etten sitten tosiaan ole lähdössä. pian löysin itseni vatsaltani lattialta, kiljuin, raavin ja potkin ja kohta olin raudoissa, mutta kiemurtelin silti minkä pystyin niin että kylmä metalli hiersi nilkkani naarmuille ja painoi ranteisiini tummanpuhuvat mustelmat. joku haavoista taisi aueta. huusin vuoronperään että menkää pois ja antakaa minun pukea, sillä vartaloni vapisi kuin haavanlehti vain tuulen huojuttaman punaisenkirjavan kylpytakkini verhoamana - se viitta oli joskus pehmeä ja valkea kuin puhdasta lunta - eikä rusetti pysynyt liikkeeltäni solmittuna. huusin huutamistani, koska tiesin miltä ainoat huulteni suoltamat sanat kuulostivat ja halusin niiden miesten kärsivän edes sadasosan siitä mitä minä jouduin kärsimään. minut köytettiin kiinni suu tyynyä vasten ja itkin ja tärisin ja unohdin, miten hengitetään. viisi tuntia myöhemmin seisoin ilmeettömänä rautatieasemalla odottamassa tunnin päästä lähteävää ensimmäistä aamujunaa, eikä ulkona ollut lisäkseni kuin kesken viikkoa venähtäneiden illanviettojen typertämiä teinejä, rappiojuoppoja alepan keltaiset kassit käsissä ja muutama siivooja; seisoin siinä koristettuna kalvenneella kauhulla ja siniharmaalla surulla, kylmänmustalla langalla muka kasaan kursittuna ja silti sisältä niin rikki, etten usko minua enää voitavan tämän maailman keinoin korjata. olin myrskyn jälkeistä tyyntä, sitä utuisempaa.

oloni on niin käsittämättömän irrallinen, ettei kukaan uskoisi jos kuvaan - siinähän naurahtelette! jalkaterissäni se on painottomuutta, kuin en koskettaisi asfalttia lainkaan olivat koipeni sitten höyhenenkeveät tai raskainta rautaa. se on niin viiltävää ja äkkinäistä kipua kylkiluiden ja lonkkien välissä että haluan käpertyä sikiöasentoon tai, aisteilleni, se on niitä hetkiä, jotka jäävät puuttumaan tiedostuksestani kun aina välillä katoan. ja sydämessäni se on suuri uinuva petoeläin, jonka levollisuus kihelmöi läpi vartaloni suurta tyyntä ja nostaa pääni pystyyn; mutta samalla se on viipyvän uhkaavaa kaaosta, pelkoa ja tyhjyyttä joka syntyy siitä etten ole tilanteen herra vaan tyystin vaikutuskyvytön. luin kerran kirjan, jossa oli oman todellisuutemme lisäksi oli rinnakkaismaailma ja valittuja ihmisiä, jotka pystyivät liikkumaan niiden välillä. kun joku heistä lähti maailmastaan ja saapui toiseen, erotti hänet muista siitä, että tällaisella vierailijalla ei ollut lainkaan varjoa - ellei hänen elämänsä sitten omassa maailmassa katkennut. minusta tuntuu juuri siltä. etten ole todellinen, en ainakaan täällä. pelkkä pyytämätön vieras, jotain ylimääräistä; haaskalintu kyyhkyjen joukossa. ehkä olen vihdoin alkanut kypsymään totuuteen ja tiedostamaan ja kaikki yksinäisyyteni on pohjimmiltaan sitä.

ehkä kohta varjoni katoaa ja minä tiedän, että tämä elämä on pelkkää unta.
vain kahdeksan viikkotuntia tanssisaleissa pitävät minut kasassa.

- varis
(kirjoitin tekstin suurimmaksi osaksi jo kaksi ja puoli viikkoa sitten, mutta en pystynyt tuntemaan sitä niin valmiiksi, että saattaisin julkaista. enkä vieläkään ole oikolukenut tätä (ehkä huomenna) vaan joka kerta kirjoitusohjelman avatessani sanoja tulvii vain lisää - ja ajatuksia, joille minulla ei ole sanoja, vielä enemmän.)

sunnuntai 4. elokuuta 2013

silloin

18 vuotta sitten hengitin ensimmäisen kerran tämän maailman ilmaa ja ajatuksia, avasin silmäni ilta-auringolle, sydämeni rakkaudelle. se päivä oli juuri tällainen, kuulin äidiltäni aamulla, se kesä oli ollut yhtä poikkeuksellisen kuuma ja aurinkoinen kuin tämäkin.

synkin mielin ajattelin, etten oikeastaan ole huomannut. sisälläni asuu pysyvä matalapaine, murhe ja uupumus; sydämeni pumppaa yhä elämää ja äidin suojaavat kädet ympärilläni minä saan itkeä ja huoahtaa, olen kerran niin elossa että se sattuu. mutta kun toivon lepattavat liekit sammuvat ympäriltäni yksi kerrallaan ja maailma on päästänyt minusta irti, kun olen yksin ja avuton; minä tahtoisin suoda myös itseni irrottaa, tarttua rauhaan ja lepoon, sanoa että olen valmis lähtemään.


18 vuotta myöhemmin olen juuri tajunnut, että perhe vielä rakastaa, ja yritän kiitokseksi hymyä. sisälläni en silti osaa päästää irti ajatuksesta, että ohuinkaan siima ei enää yhdistä minua tähän elämään.
18 vuotta myöhemmin mietin vain, kuinka surullisen kaunis päivä tänään olisi ollut kuolla.

- varis

maanantai 1. heinäkuuta 2013

minä, merituuli ja tänään



tchaikovsky - danse russe

minulla olisi niin paljon kirjoitettavaa, tai on ollut jo pitkään. täytän pääni ja ympäristöni irrallisilla lauseilla ja musteensinisten pikkukirjainen täyttämillä lappusilla; kielikuvilla, joina saan puhallettua ajatukset sisältäni, ulos, pois, pakenen levottomuutta. mutta kun haluaisin nivoa ne yhteen kuin kutoen verkkoa, sanat pakenevat ulottuviltani. sormeni vapisevat epävarmoina näppäimistöllä ja kömpelöinä puhelimen kosketusnäytöllä, kynä valahtaa käsistäni juuri kun tunnen saavani siitä otteen. tuntuu kuin paperi olisi minua vastaan, se muuttuu pelkäksi tuhkaksi sormissani. mutta minä en selviä kirjoittamatta, se on henkireikäni jolla toisinaan onnistun kokoamaan itseni palasista edes jonkinlaiseksi, puutteelliseksi hahmotelmaksi. tyhjät kohdat kertovat etten ole valmis ja etten ymmärrä kaikkea, ei kai kukaan ole täysin eheä, mutta ilman sanoja oloni on niin vaisu ja rauhaton kuin en olisi olemassa lainkaan. tällaisina hetkinä pienet siniset post-it-laput tarjoavat minulle väliaikaratkaisun kaltaisen pelastuksen, hengähdystauon; ne tuovat minulle kotoisaa turvaa.

viikko sitten torstaina oli viimeinen terapia ennen kesän taukoa. edellisenä iltana minut oli täyttänyt hermostuttava paine kuin ukkosta odottavalla, vaikken tohtinutkaan antaa asian kuin käydä ajatuksissani ja kohdistin keskittymiseni oitis muuhun. mutta yön valvoin ja kääntelehdin sängyssä alistuneena ajatuksilleni, jotka armotta laukkasivat tanssisalista (hyvä) tuleviin turvattomiin viikkoihin (luultavasti melko paha) ja siitä syksyyn, koulun ja kaiken sen pyörityksen alkuun taas uudestaan (ehdottomasti todella paha.) sain puuskahdettua pelkoni tulevasta ääneen, mutta se ei oikeastaan helpottanut. minuutit riensivät kuin siivillä ja samalla kaikki tuntui pysähtyneeltä, merkityksettömältä. aistini herättivät minut aidosti sisälläni vasta kysymykseen siitä, olisiko mielessäni jotain muuta; ajatuksia tulvi päähäni kuin hyökyaaltoja, minä täytyin suunnattomasta kauhusta ja epätoivosta. tiesin ettei aikaa ei millään ollut kaikelle ja sydämessäni pelkäsin, jaksaisinko vielä kaikkien näiden päivien yli.

kävellessäni portaita tunnottomana alas tunsin silmiini kihoavan kyyneliä. astelin kuitenkin pois pihasta pää ylväästi pystyssä kuin nuorella kotkalla; ja sitten ryhtini petti ja minä itkin.

haluaisin kirjoittaa nyt enemmän, kun tunnen vihdoin saavani langanpäistä kiinni; kun pääni täyttävän tyhjyyden alta kumpuaa tunteita, pelkoja, ääniä ja ajatuksia; kun minulla olisi niin kovin paljon, mitä haluaisin kertoa. mutta minulla on syyni jättää tämä teksti tähän, vaillinaiseksi, niin kuin itse sanoisin, sillä haluan ehtiä tehdä sen nyt. ja vaikka aika odottaisi, ei päivä ole puolellani: ilman alkuyön suojaisaa hämärää sanat eivät ala elää kuten ne toisella hetkellä voisivat.
viikonloppu tulee olemaan minulle hyvin jännittävä, vaikken täysin halua vielä paljastaa syitä. puolen tunnin päästä otan junan kohti satamaa ja lähdemme äitini kanssa ruotsiin. en ole ollut laivalla kahteen vuoteen, mutta voin jo tuntea merituulen hiuksissani, loikkien kirkunan, jopa sen ihmisten hymyn, naurun, hyväntuulisen kuiskutuksen. minusta tuntuu vapaammalta kuin kuukausiin - ei täydellisen vapaalta, mutta tunnen saavani siihen edes hetken kosketuksen, yksin, itsenäisesti ja ehdoitta. sisälläni kihelmöi jännittynyt mutta odottava hermostus illan ruokailusta; ehdotin nimenomaan laivalla menoa ja illallista itse, niin kovasti kuin se pelottaakin. olen löytänyt aavan taas maton alta kuin unohtuneen ystävän ja ennen kaikkea vihollisen, ottanut kuin uuden alun koko totuuden kanssa vaikken olekaan aivan varma uskallanko edelleenkään kutsua itseäni ainakaan siltä osin sairaaksi. koko asia ollut pitkään kuin unohduksissa, olen ehkä sen itsekin tiedostamattani onnistunut kieltämään. ja sitten yhtäkkiä havaitsin että kaiken säilyessä näennäisesti eheän puhtoisena olen päätynyt riitelemään itseni kanssa niin pohjakuopissa, että tämänpäiväinen tuntuu haasteena miltei utopistiselta.

mutta se, mitä on tapahtunut on jo kokonaan toinen tarina. nyt, tämän kauniin tyynen illan utuisen pilviverhon alla haluan yrittää antaa olla vain tänään.

- varis

kuvat we♥it.comista.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

kuoleva haaveilija





scandinavian music group - näin minä vihellän matkallani

"ei tunnu missään,
olen matkalla taas,
olen matkalla sinne,
olen matkalla takaisin sinne,
minne kerran toivotit minut.

kun minulta viedään kaikki,
autan kantamaan,
kevyesti nousee askel
autan kantamaan,
ja kun lopulta kaadun,
teen sen näyttävästi."

viimeiset viikot ovat olleet kamalia. suru on asettunut asumaan sisälleni kun villieläin lemmikiksi, jota en kykene kesyttämään. se elää ja muuttaa muotoaan petolinnuksi takoen sydäntäni terävien kynsiensä terävin viilloin, se saa sen sekunneissa kuin liekkeihin ja yhtäkkiä se on pois-
ei. se ei ole koskaan poissa. se sukeltaa sisälläni vellovaan mereen särjiksi ja silakkaparveksi, syö simpukoista sisukset ja tuhoaa kaiken kauniin. elän vain loputtomasta surusta ahdistuskohtaukseen-- loputtomasta surusta ahdistuskohtaukseen-- loputtomasta surusta ahdistuskohtaukseen, lukuunottamatta sitä pintä tanssin synnyttämää elonnuoraa joka yhä pinnistelee näyttääkseen minulle auringon. minä en näe. en tiedä, haluanko nähdä. olin loputtoman uupunut kesään jo kun se perjantai-iltana lopulta virallisesti koitti, kaipaan pimeyttä, piilopaikkaa. talvea; haikeansinistä vuodenaikaa, jolloin ihminen antaa itselleen luvan surra. kesällä kaikki täyttyy hymystä ja riemunkiljahduksista, asioista joita minä en osaa eikä minulle kukaan opeta, ajaudun yhä kauemmaksi siitä ihmisvirrasta jota samaan aikaan vieroksun ja niin pohjattomasti kaipaan. voisin itkeä koko ajan, aina kun ajattelen. ja nyt kun koulu jäi taas kerran taakse, kun se ei aja minua henkihievereihinuuvuksiinlopullisenpuhki--
minä ajattelen paljon.

aivan viimeiseen kokeeseen en enää pystynyt menemään, onneksi opettaja luotti minulle esseet kirjoitettavaksi kotona. ahdistus kiristyi rajuiksi purkauksiksi, ja lopulta jouduin hiipimään aina kevätjuhlaankin varpaisillani jäljessä. noudin lavalta vain pikkusormet väristen sataviisikymmentä euroa kahtena stipendinä, kävin ryhmänohjaajan painostettavana tekemättömistä kurssivalinnoista; palasin kotiin enkä halunnut ikinä enää kouluun. mutta samalla mielessäni tykytti tulevan vapauden kurjuus, ne synkät pilvet, jotka tuntuvat seuraavan minua minne menenkin - voi ei, taas itken.

paljaat olat ja koivet, häpeänpilkkuni; olen rumakin. usein en vain jaksa välittää. olen pohjattoman yksin niin sisälläni kuin ulkopuolelta, ja se yksinäisyys pesi unelmani taivaalta. sanotaan, että vain taivas on mahdollisuuksiemme rajana, mutta sellaiset korkeudet vaativat kompassin ja kannattelevia tukipilareita. nyt ei ole enää mitään. minua melkein naurattaa kevät, ja se yliannostus. kaikki oli silloin vielä niin hyvin. jälkeenpäin pystyinkin pian myöntämään itselleni, etten edes oikeasti halunnut kuolla. nyt en ole enää varma. en ole ollut varma siitä hetkestä saakka, kun haaveeni kuolivat yksi kerrallaan pois. mutta minä pakotan jalkani jaksamaan. synkkä ja uuvuttava suo repii minua uupoksiin ei vain varpaiden alta vaan hiuksista, kyynärpäistä, joka puolelta. ja tuntuu, että ihmiset vain yrittävät ajaa minua syvemmälle.
on pakko jaksaa. on pakko aina nousta uudelleen. on pakko olla hiljaa. pakko hymyillä. on pakko unohtaa, tai teeskennellä niin, enhän minä koskaan unohda. olen rikki ja säröt näkyvät joskus jo suojakuoressani. sanotaan myös, ettei kukaan tule kotoa hakemaan, mutta mitä sitten, jos ei itse jaksa? se varmasti pitää paikkansa, mutta mitä jos ei enää jaksakaan yksin kävellä?

mitä sitten tapahtuu?

- varis


kuvat we♥it.comista.

ps. anteeksi, ettei minulla ole iloisempaa kerrottavaa. jos muuten suinkin tiedätte pääkaupunkiseudulta mitään paikkoja tai tapahtumia, jonne olisi kiva mennä yksin, avatkaa vaan suunne. että pääsisin vähän pakoon itseltäni.

torstai 9. toukokuuta 2013

novelli


Turku, sumuinen keskiviikkoaamu Silja Linella, viides syyskuuta tänä vuonna kello kahdeksan neljäkymmentäseitsemän. Nousen tokkuraisena portaita autokannen alaisesta hytistäni. En saanut nukuttua juuri lainkaan, mutta se ei johtunut moottoreiden pauhusta. Itse asiassa ne rauhoittivat, tunkivat äänekkäinä taukoamatta laukkaavien ajatusteni tielle.
               Laivan kuulutetaan lähtevän; voiko kello tosiaan tulla jo yhdeksän? On kuin vasta eilen olisin saanut sen hirvittävän soiton – Hugo, se nainen sanoi, tiesi nimeni. Kolme päivää. Siitä on kulunut jo kolme turtuneen tyhjää päivää. Ja samalla nämä päivät ovat tuntuneet ikuisuudelta, vaikken olekaan sitä pahemmin ajatellut. En ole edes itkenyt. Olen menettänyt kaikki tunteeni samalla tapaa kuin maailma sinä lauantai-iltana menetti värinsä.
               Saavun neljänteen kerrokseen. Ihmisiä kuhisee joka puolella, kaikki haluavat ehtiä kannelle katsomaan etääntyvää satamaa. Yhdentekevää. Kävelen väkijoukon halki ja silmäni ovat nauliintuneet eteenpäin, vaikken näekään mitään. On kuin meri velloisi laivan sisällä yhtä lailla kuin ulkona, valtava ihmismeri joka täyttyy naurusta, huudoista, vauvan itkusta, silmistä korvista hiuksista käsistä, nielaisten yksittäisen ihmisen vaivatta kitaansa. En turhaan vaivaudu pyytämään anteeksi ohittaessa tönäisemältäni rouvashenkilöltä, tiedän, ettei tuon närkästynyt ilme siitä todennäköisesti mihinkään muuttuisi. Enkä sitä paitsi jaksa välittää pätkääkään. Kulkiessani kohti laivan keulaa väki alkaa harveta, ja lopulta muita ei enää ole. Tuuli lyö vasten kasvojani kun avaan oven yksinäiselle kannelle. Ympärilläni on hiljaista ja autiota. Kaikki haluavat olla laivan perässä ja nähdä mantereen, typerät turhamaiset ihmiset, heiluttavat siellä kuin viimeistä päivää ja poseeraavat ottaakseen toisistaan kuvia pienillä vaaleanpunaisilla pokkareillaan. Lokki kirkaisee. Yhtäkkiä minut valtaa outo tunne, että se ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu ikinä voisi. Se istuu laivan kaiteella, kallistaa päätään ja katsoo minua terävillä, älykkäillä silmillään. Katson takaisin ja kallistan päätäni peilikuvana vastakkaiseen suuntaan. Lintu kirkuu uudestaan ja nostelee jalkojaan kärsimättömänä. Nopeasti kuin myrskytuuli se leyhäyttää siipensä levälleen, pitkät, kauniit, lihaksikkaat raajat, joiden sulkia ilmavirta kevyesti kutittelee. Vain silmänräpäys ja se on poissa, ylhäällä taivaalla, irtonaisena tästä maailmasta; vapaana tekemään, mitä haluaa ja menemään, minne haluaa. Askellan kaiteen viereen ja tartun sen hyiseen pintaan kylmän kirjomilla käsilläni. Katseeni kohoaa seuraten tuon nuoren, ylvään olennon leikkiä tuulessa, rauhallista liitoa ja sitten voltteja ja kieppumista pyörteisissä virtauksissa. Ja sitten katson alas. Näen tumman, synkän - miltei mustan - edestakaisin vellovan massan. Valkoiset pirskeet rikkovat välillä uhkaavan pinnan. Kuohunta kutsuu minua. Meri ei kerro salaisuuksiaan kaikille, mutta minulle se puhuu. Seison siinä ja vain katson sen syvyyksiin.


Pieni kerrostaloyksiö Tukholmassa, kolmas maaliskuuta samana vuonna, päivä on kääntynyt illaksi.
”Mennäänkö mekin naimisiin?”
”Ai häh?” havahdun hämmentyneenä. Makaan sohvalla pää Noryn sylissä kyllästyneenä katsomaan tuota toivottoman mitäänsanomatonta toimintakomediaa.
”Etkö sä yhtään seuraa?” Nory kysyy ja heristää sormeaan ilkikurisesti. Lempeät pähkinänruskeat silmät kuitenkin kertovat toista tarinaa. ”Rick ja Laura menevät naimisiin. Rick kosi juuri.”
”Ai.” Pysähdyn miettimään. Ennen olisin saattanut pitää tilannetta kiusallisena, mutta en enää. Olen jo kyllin lähellä häntä. ”Ehkä me mennäänkin.”
”Mä haluan sitten isot häät.”
Kohottaudun kyynärpäideni varaan niin että kasvomme ovat samassa tasossa. ”Eipäs”, totean kärsimättömästi, ”ei siinä ole mitään ideaa. Iso joukko ihmisiä joita me ei oikeasti tunneta? Minusta… minusta pienet häät olisivat parhaat. Lämmin tunnelma, hyvää ruokaa ja ystäviä, ei turhaa prameilua. Sulla on kaunis valkoinen puku, sellainen perinteinen, pitsiä ja harsoa, ja mikä se kiiltävä kangas olikaan? Satiinia. Papin on oltava meidän kirkosta, Alvin on niin hyväsydäminen ja mä olen tiennyt pienestä asti, että se vielä vihkii mut.” Kuulen riemastunutta naurua ja menen aivan hämilleni. Mitä minä oikein puhun? Noryn hihkumiselle ei kuitenkaan meinaa tulla loppua ennen kuin hän pysähtyy haukkomaan henkeä kyynelet silmissä, ja minuakin alkaa hymyilyttää.
”Ihan rauhassa”, totean. Nory katsoo minua kuin pakahtumaisillaan onnesta ja yrittää sukia korvan taakse hunajaisia suortuviaan, jotka siellä jo ojennuksessa ovat. Mutta hänellä on sellainen tapa.



Toukokuu, ICA-supermarket Sankt Eriksgatanilla kolme vuotta ja neljä kuukautta aikaisemmin. Edessäni seisovalla miehellä on tuuhein parta mitä olen ikinä nähnyt. Yritän olla normaalisti, mutten voi lakata tuijottamasta. Joka kerta kun mies avaa suunsa miltei näen kuinka sanat mutkittelevat harmaiden haivenien välistä haipuen matkan varrella vaimeiksi ja epäselviksi. Mielessäni käy, mahtaako miehellä olla vaikeuksia hengittää.
               ”Kolmekymmentäseitsemän, kiitos.” Ajatukseni keskeyttävä ääni on aivan toisenlainen – kirkas ja nuorekas, kuin joulukellojen helinä. Toljotan kassaneitiä, joka hymyilee ystävällisesti mutta näyttää siltä että kysyy maksua jo toista kertaa. Kuinka noloa!
”Anteeksi”, mutisen ja kaivan setelin ja kolikoita taskustani. En voi olla tiedostamatta, kuinka puna nousee kasvoilleni, vaikka hyvin tiedän sen kirkastuttavan niitä entisestään.
”Mm..” kassaneiti laskee rahat kerran ja toisenkin. ”Tästä puuttuu kolme kruunua.”
Puna poskillani syvenee. Vilkaisen taakseni. Ihmiset näyttävät hermostuneilta, he tuijottavat minua kiukkuisina. Pitkä jono muuttuu mielessäni myrkkykäärmeeksi, se elää ja kiemurtelee valmiina hyökkäykseen. Kaivan taskujani tuntien käsieni hikoavan. Ei yhtäkään kolikkoa.
”Mä… ei mulla olekaan. Mä, öö, tulen joku kerta uudestaan.” En uskalla kohdata tiskin takana istuvan naisen katsetta, mutta sivusilmällä huomaan että hän kallistaa päätään kuin miettien sanojaan, ja päätän jatkaa matkaani. En kestä katsoa noita ihmisiä. Yskäisen ja otan nopean askeleen eteenpäin.
               ”Hei, odota.” Se on kassaneiti – pysähdyn ja käännähdän. ”Menkööt tämän kerran”, neiti sanoo. ”Eihän se ole kuin kolme kruunua.” Enää en voi olla katsomatta häntä. Hän onkin hyvin nuori, melkein lapsi vasta, vaaleanruskeat hiukset ja paljon pisamia. Hän hymyilee minulle ystävällisesti, mutta jokin hänen pähkinänruskeissa silmissään huutaa surua. Äkkiä kassan taakse ilmestyy toinen ihminen, keski-ikäinen silmälasipäinen mies.
”Vaihdetaan niin pääset lähtemään sinne sairaalalle. Ei muuta kun reilusti voimia nyt sitten!” mies sanoo tytölle ja puristaa tätä kädestä. Pähkinäsilmä kiittää, niiata niksauttaa huomaamattomasti ja ottaa laukkunsa lattialta. Hän tekee lähtöä.
”Hei, öö… odota”, sanoo suuni kuin itsestään ja saa minut ällistymään. ”Mikä sun nimi on?”
Pähkinäsilmä hymyilee lämpimän hämmästyneenä. ”Nory.”
Numero. Pyydä numero. ”Voisinkomäsaadasunpuhelinnumeron?”

Nory.


Tukholma, saman ICA-marketin ulkopuolella, ensimmäinen syyskuuta tänä vuonna. Tididididiidiidididindindi—
”Haloo?”
”No hei, Ebba Johansson täältä sairaalalta.” Huokaisen ääneen. Mikä helpotus!
”Niin?”
”Puhuin tässä juuri Noryn vanhempien kanssa. He kehottivat soittamaan myös sinulle.”
”Joo”, totean, ”kiitos.”
”Niin kuin tiedätkin, Nory jäi jo eilen illalla tänne yöksi. Jouduimme antamaan lääkkeitä, mutta hän nukkui aivan rauhassa…” Naisen sanat menevät ohi korvien, oloni on vain niin helpottunut. Kaikki menee niin kuin pitikin. Kävelen keskustan suuntaan illan hyisessä hämärässä, mutta tunnen sydämeni kevyeksi ja sieluni onnelliseksi. Itse asiassa, tuntuu kuin nousisin ilmaan jokaisella askeleella.
”Milloin Nory pääsee lähtemään?” kysyn puhelimeen, tällä kertaa piittaamatta hyvistä tavoista ja naisen kesken jääneestä puheesta. ”Meillä on matka varattuna tiistaiksi. Aamuksi. Pitää olla aikaisin. Maanantaina olisi paras, ei, kyllä jo huomenna-”
”Hugo”, nainen keskeyttää lempeästi, ”olen hyvin pahoillani. Noryn sydän pysähtyi tänään kello kuusitoista kaksikymmentäviisi.”
               Suljen puhelimen.



Nyt. Nojaudun kaiteen yli – se ottaa kylkiluihini, kurottaudun vielä hiukan edemmäs. Kuulen lokin huutavan jossain kaukana, mutta enää en kiinnitä siihen huomiota. Silmäni painuvat kiinni. Meri laulaa, sen tasainen rytmi seuraa sydämeni sykettä tu-tum, tu-tum. Ei hajaääniä, ei epäilyksiä. Kaikki on täydellisessä sopusoinnussa…
               Yhtäkkiä olen meren syleilyssä. Tunnen sen kaikkialla ympärilläni. Se kutsui, ja minä kuuntelin. Nyt sen jyhkeä vaarallisuus on jäänyt taakse kuin muisto vain ja se ottaa minut vastaan lempeästi, odotetun vieraan. Kyyneleeni heräävät vihdoin, ne valuvat vuolaina silmistäni kuin virtaava koski ja yhtyvät meren ikuiseen äärettömyyteen. Annan itseni itkeä. Koko tilanteen puristava kauheus hellittää otettaan, sen kiristävä koura ympärilläni luovuttaa. Samaan aikaan on hiirenhiljaista, ei ääntäkään kuulu, ja kuitenkin meren synkeä sinfonia jatkaa päättymätöntä soittoaan, joka hitaasti, hitaasti täyttää maailmani ja silti vaipuu pois.
               Hugo. Ääni äänettömyydessä. Suolavesi pakottaa minut pitämään silmäni kiinni, mutta ei estä näkemästä. ”Nory”, sanon mutta suustani purkautuu vain ilman rippeet keveinä kuplina, jotka leikkisästi pomppien kohoavat kohti pintaa. Meri hyökyy sisääni; en välitä. Hunajanvaaleat hiukset edessäni, silmät lämpimät kuin aurinko, syvänpunaiset huulet. Ne ovat kaikki mitä tarvitsen. Sitten en enää näe, kuva häivyttyy mielestäni ja silmäni antavat periksi valtameren voimalle, jolta ei näköaistille liikene tilaa saati tarvetta. Voinhan kuulla hänen heleän naurunsa, aistia hänen kämmentensä viileyden, haistaa makean pähkinäisen hajuveden ja raikkaan minttuisen hengityksen joka arktisen tuulen lailla hyväilee lempeästi poskiani – tiedän, että hän on siinä eikä mikään voi enää viedä häntä minulta. Hitaasti maailma loittonee yhä kauemmas, kauemmas, kauemmas…
               Etäisesti tunnen vahvojen käsien tarttuvan vyötäröstäni. Olen vietävissä, niihin en voi vaikuttaa. Huokaan ulos sisältäni viimeiset jäänteet siitä mitä siellä joskus oli. Annan periksi; taakka on vihdoin kadonnut harteiltani. Sitten pimeys.

               Olen turvassa.

(luovan kirjoittamisen kurssin lopputyö, syksy 2012. työn virikkeenä oli sanomalehtiuutinen.)

- varis

kuvat we♥it.comista.