novelli

Turku, sumuinen keskiviikkoaamu Silja Linella, viides syyskuuta tänä vuonna kello kahdeksan neljäkymmentäseitsemän. Nousen tokkuraisena portaita autokannen alaisesta hytistäni. En saanut nukuttua juuri lainkaan, mutta se ei johtunut moottoreiden pauhusta. Itse asiassa ne rauhoittivat, tunkivat äänekkäinä taukoamatta laukkaavien ajatusteni tielle.
               Laivan kuulutetaan lähtevän; voiko kello tosiaan tulla jo yhdeksän? On kuin vasta eilen olisin saanut sen hirvittävän soiton – Hugo, se nainen sanoi, tiesi nimeni. Kolme päivää. Siitä on kulunut jo kolme turtuneen tyhjää päivää. Ja samalla nämä päivät ovat tuntuneet ikuisuudelta, vaikken olekaan sitä pahemmin ajatellut. En ole edes itkenyt. Olen menettänyt kaikki tunteeni samalla tapaa kuin maailma sinä lauantai-iltana menetti värinsä.
               Saavun neljänteen kerrokseen. Ihmisiä kuhisee joka puolella, kaikki haluavat ehtiä kannelle katsomaan etääntyvää satamaa. Yhdentekevää. Kävelen väkijoukon halki ja silmäni ovat nauliintuneet eteenpäin, vaikken näekään mitään. On kuin meri velloisi laivan sisällä yhtä lailla kuin ulkona, valtava ihmismeri joka täyttyy naurusta, huudoista, vauvan itkusta, silmistä korvista hiuksista käsistä, nielaisten yksittäisen ihmisen vaivatta kitaansa. En turhaan vaivaudu pyytämään anteeksi ohittaessa tönäisemältäni rouvashenkilöltä, tiedän, ettei tuon närkästynyt ilme siitä todennäköisesti mihinkään muuttuisi. Enkä sitä paitsi jaksa välittää pätkääkään. Kulkiessani kohti laivan keulaa väki alkaa harveta, ja lopulta muita ei enää ole. Tuuli lyö vasten kasvojani kun avaan oven yksinäiselle kannelle. Ympärilläni on hiljaista ja autiota. Kaikki haluavat olla laivan perässä ja nähdä mantereen, typerät turhamaiset ihmiset, heiluttavat siellä kuin viimeistä päivää ja poseeraavat ottaakseen toisistaan kuvia pienillä vaaleanpunaisilla pokkareillaan. Lokki kirkaisee. Yhtäkkiä minut valtaa outo tunne, että se ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu ikinä voisi. Se istuu laivan kaiteella, kallistaa päätään ja katsoo minua terävillä, älykkäillä silmillään. Katson takaisin ja kallistan päätäni peilikuvana vastakkaiseen suuntaan. Lintu kirkuu uudestaan ja nostelee jalkojaan kärsimättömänä. Nopeasti kuin myrskytuuli se leyhäyttää siipensä levälleen, pitkät, kauniit, lihaksikkaat raajat, joiden sulkia ilmavirta kevyesti kutittelee. Vain silmänräpäys ja se on poissa, ylhäällä taivaalla, irtonaisena tästä maailmasta; vapaana tekemään, mitä haluaa ja menemään, minne haluaa. Askellan kaiteen viereen ja tartun sen hyiseen pintaan kylmän kirjomilla käsilläni. Katseeni kohoaa seuraten tuon nuoren, ylvään olennon leikkiä tuulessa, rauhallista liitoa ja sitten voltteja ja kieppumista pyörteisissä virtauksissa. Ja sitten katson alas. Näen tumman, synkän - miltei mustan - edestakaisin vellovan massan. Valkoiset pirskeet rikkovat välillä uhkaavan pinnan. Kuohunta kutsuu minua. Meri ei kerro salaisuuksiaan kaikille, mutta minulle se puhuu. Seison siinä ja vain katson sen syvyyksiin.


Pieni kerrostaloyksiö Tukholmassa, kolmas maaliskuuta samana vuonna, päivä on kääntynyt illaksi.
”Mennäänkö mekin naimisiin?”
”Ai häh?” havahdun hämmentyneenä. Makaan sohvalla pää Noryn sylissä kyllästyneenä katsomaan tuota toivottoman mitäänsanomatonta toimintakomediaa.
”Etkö sä yhtään seuraa?” Nory kysyy ja heristää sormeaan ilkikurisesti. Lempeät pähkinänruskeat silmät kuitenkin kertovat toista tarinaa. ”Rick ja Laura menevät naimisiin. Rick kosi juuri.”
”Ai.” Pysähdyn miettimään. Ennen olisin saattanut pitää tilannetta kiusallisena, mutta en enää. Olen jo kyllin lähellä häntä. ”Ehkä me mennäänkin.”
”Mä haluan sitten isot häät.”
Kohottaudun kyynärpäideni varaan niin että kasvomme ovat samassa tasossa. ”Eipäs”, totean kärsimättömästi, ”ei siinä ole mitään ideaa. Iso joukko ihmisiä joita me ei oikeasti tunneta? Minusta… minusta pienet häät olisivat parhaat. Lämmin tunnelma, hyvää ruokaa ja ystäviä, ei turhaa prameilua. Sulla on kaunis valkoinen puku, sellainen perinteinen, pitsiä ja harsoa, ja mikä se kiiltävä kangas olikaan? Satiinia. Papin on oltava meidän kirkosta, Alvin on niin hyväsydäminen ja mä olen tiennyt pienestä asti, että se vielä vihkii mut.” Kuulen riemastunutta naurua ja menen aivan hämilleni. Mitä minä oikein puhun? Noryn hihkumiselle ei kuitenkaan meinaa tulla loppua ennen kuin hän pysähtyy haukkomaan henkeä kyynelet silmissä, ja minuakin alkaa hymyilyttää.
”Ihan rauhassa”, totean. Nory katsoo minua kuin pakahtumaisillaan onnesta ja yrittää sukia korvan taakse hunajaisia suortuviaan, jotka siellä jo ojennuksessa ovat. Mutta hänellä on sellainen tapa.


Toukokuu, ICA-supermarket Sankt Eriksgatanilla kolme vuotta ja neljä kuukautta aikaisemmin. Edessäni seisovalla miehellä on tuuhein parta mitä olen ikinä nähnyt. Yritän olla normaalisti, mutten voi lakata tuijottamasta. Joka kerta kun mies avaa suunsa miltei näen kuinka sanat mutkittelevat harmaiden haivenien välistä haipuen matkan varrella vaimeiksi ja epäselviksi. Mielessäni käy, mahtaako miehellä olla vaikeuksia hengittää.
               ”Kolmekymmentäseitsemän, kiitos.” Ajatukseni keskeyttävä ääni on aivan toisenlainen – kirkas ja nuorekas, kuin joulukellojen helinä. Toljotan kassaneitiä, joka hymyilee ystävällisesti mutta näyttää siltä että kysyy maksua jo toista kertaa. Kuinka noloa!
”Anteeksi”, mutisen ja kaivan setelin ja kolikoita taskustani. En voi olla tiedostamatta, kuinka puna nousee kasvoilleni, vaikka hyvin tiedän sen kirkastuttavan niitä entisestään.
”Mm..” kassaneiti laskee rahat kerran ja toisenkin. ”Tästä puuttuu kolme kruunua.”
Puna poskillani syvenee. Vilkaisen taakseni. Ihmiset näyttävät hermostuneilta, he tuijottavat minua kiukkuisina. Pitkä jono muuttuu mielessäni myrkkykäärmeeksi, se elää ja kiemurtelee valmiina hyökkäykseen. Kaivan taskujani tuntien käsieni hikoavan. Ei yhtäkään kolikkoa.
”Mä… ei mulla olekaan. Mä, öö, tulen joku kerta uudestaan.” En uskalla kohdata tiskin takana istuvan naisen katsetta, mutta sivusilmällä huomaan että hän kallistaa päätään kuin miettien sanojaan, ja päätän jatkaa matkaani. En kestä katsoa noita ihmisiä. Yskäisen ja otan nopean askeleen eteenpäin.
               ”Hei, odota.” Se on kassaneiti – pysähdyn ja käännähdän. ”Menkööt tämän kerran”, neiti sanoo. ”Eihän se ole kuin kolme kruunua.” Enää en voi olla katsomatta häntä. Hän onkin hyvin nuori, melkein lapsi vasta, vaaleanruskeat hiukset ja paljon pisamia. Hän hymyilee minulle ystävällisesti, mutta jokin hänen pähkinänruskeissa silmissään huutaa surua. Äkkiä kassan taakse ilmestyy toinen ihminen, keski-ikäinen silmälasipäinen mies.
”Vaihdetaan niin pääset lähtemään sinne sairaalalle. Ei muuta kun reilusti voimia nyt sitten!” mies sanoo tytölle ja puristaa tätä kädestä. Pähkinäsilmä kiittää, niiata niksauttaa huomaamattomasti ja ottaa laukkunsa lattialta. Hän tekee lähtöä.
”Hei, öö… odota”, sanoo suuni kuin itsestään ja saa minut ällistymään. ”Mikä sun nimi on?”
Pähkinäsilmä hymyilee lämpimän hämmästyneenä. ”Nory.”
Numero. Pyydä numero. ”Voisinkomäsaadasunpuhelinnumeron?”

Nory.


Tukholma, saman ICA-marketin ulkopuolella, ensimmäinen syyskuuta tänä vuonna. Tididididiidiidididindindi—
”Haloo?”
”No hei, Ebba Johansson täältä sairaalalta.” Huokaisen ääneen. Mikä helpotus!
”Niin?”
”Puhuin tässä juuri Noryn vanhempien kanssa. He kehottivat soittamaan myös sinulle.”
”Joo”, totean, ”kiitos.”
”Niin kuin tiedätkin, Nory jäi jo eilen illalla tänne yöksi. Jouduimme antamaan lääkkeitä, mutta hän nukkui aivan rauhassa…” Naisen sanat menevät ohi korvien, oloni on vain niin helpottunut. Kaikki menee niin kuin pitikin. Kävelen keskustan suuntaan illan hyisessä hämärässä, mutta tunnen sydämeni kevyeksi ja sieluni onnelliseksi. Itse asiassa, tuntuu kuin nousisin ilmaan jokaisella askeleella.
”Milloin Nory pääsee lähtemään?” kysyn puhelimeen, tällä kertaa piittaamatta hyvistä tavoista ja naisen kesken jääneestä puheesta. ”Meillä on matka varattuna tiistaiksi. Aamuksi. Pitää olla aikaisin. Maanantaina olisi paras, ei, kyllä jo huomenna-”
”Hugo”, nainen keskeyttää lempeästi, ”olen hyvin pahoillani. Noryn sydän pysähtyi tänään kello kuusitoista kaksikymmentäviisi.”
               Suljen puhelimen.


Nyt. Nojaudun kaiteen yli – se ottaa kylkiluihini, kurottaudun vielä hiukan edemmäs. Kuulen lokin huutavan jossain kaukana, mutta enää en kiinnitä siihen huomiota. Silmäni painuvat kiinni. Meri laulaa, sen tasainen rytmi seuraa sydämeni sykettä tu-tum, tu-tum. Ei hajaääniä, ei epäilyksiä. Kaikki on täydellisessä sopusoinnussa…
               Yhtäkkiä olen meren syleilyssä. Tunnen sen kaikkialla ympärilläni. Se kutsui, ja minä kuuntelin. Nyt sen jyhkeä vaarallisuus on jäänyt taakse kuin muisto vain ja se ottaa minut vastaan lempeästi, odotetun vieraan. Kyyneleeni heräävät vihdoin, ne valuvat vuolaina silmistäni kuin virtaava koski ja yhtyvät meren ikuiseen äärettömyyteen. Annan itseni itkeä. Koko tilanteen puristava kauheus hellittää otettaan, sen kiristävä koura ympärilläni luovuttaa. Samaan aikaan on hiirenhiljaista, ei ääntäkään kuulu, ja kuitenkin meren synkeä sinfonia jatkaa päättymätöntä soittoaan, joka hitaasti, hitaasti täyttää maailmani ja silti vaipuu pois.
               Hugo. Ääni äänettömyydessä. Suolavesi pakottaa minut pitämään silmäni kiinni, mutta ei estä näkemästä. ”Nory”, sanon mutta suustani purkautuu vain ilman rippeet keveinä kuplina, jotka leikkisästi pomppien kohoavat kohti pintaa. Meri hyökyy sisääni; en välitä. Hunajanvaaleat hiukset edessäni, silmät lämpimät kuin aurinko, syvänpunaiset huulet. Ne ovat kaikki mitä tarvitsen. Sitten en enää näe, kuva häivyttyy mielestäni ja silmäni antavat periksi valtameren voimalle, jolta ei näköaistille liikene tilaa saati tarvetta. Voinhan kuulla hänen heleän naurunsa, aistia hänen kämmentensä viileyden, haistaa makean pähkinäisen hajuveden ja raikkaan minttuisen hengityksen joka arktisen tuulen lailla hyväilee lempeästi poskiani – tiedän, että hän on siinä eikä mikään voi enää viedä häntä minulta. Hitaasti maailma loittonee yhä kauemmas, kauemmas, kauemmas…
               Etäisesti tunnen vahvojen käsien tarttuvan vyötäröstäni. Olen vietävissä, niihin en voi vaikuttaa. Huokaan ulos sisältäni viimeiset jäänteet siitä mitä siellä joskus oli. Annan periksi; taakka on vihdoin kadonnut harteiltani. Sitten pimeys.

               Olen turvassa.

(luovan kirjoittamisen kurssin lopputyö, syksy 2012. työn virikkeenä oli sanomalehtiuutinen.)

- varis

kuvat we♥it.comista.

kaihoisa kajo ja kukannuppuja

kamalan vaikea olo, kun en enää tiedä tai osaa ymmärtää, mitä tänne saisin kirjoittaa. entistä henkireikääni varjostaa pelko ja epävarmuus, muiden lyömät raamit sydämeni myrskylle; mutta i guess jolle en löytänyt yhtä hyvää suomenkielistä vastinetta, minun on vain yritettävä pitää asioita eri tavalla sisälläni.






gary stadler ja wendy rule - dance of the wild faeries & invocation

george winston - colors/dance
tunnen erkanevani muista ihmisistä aina kauemmas ja kauemmas. elän omassa, tyhjässä maailmassani josta en pääse enkä aina haluakaan pois. en löydä keinoja olla oma itseni lasin toisella puolen, tuntuu kuin minua yritettäisiin puristaa muottiin johon en yksinkertaisesti taivu. sain viime viikon loppupuolella välit korjattua parhaan ystäväni kanssa, mutta hetken helpotuksesta huolimatta huomasin pian jääneeni auttamatta toiseksi. hän ei sitä näe, mutta minä kyllä - sitä epäröintiä, kun välillä unohdan, että paikallani on toisenlainen ihminen ja side. minuun sattuu, mutten minä sitä halua muuttaa. itken yhtä aikaa hänen onneaan ja omaa kauhuani, ja väistämättä korvieni kohtaamat sanat ovat kuin suolaa haavoilleni. mutta eniten suren sitä kuinka tuntuu, että hän kasvaa irti ja minä havaitsen sen, mutta mieleni aistini sydämeni kieltäytyvät uskomasta, minä pyristelen pyristelen pyristelen vastaan, ja tuska menetyksestä saa haukkomaan henkeäni. vaikka olisinkin kyllin vahva, hänen elämänsä on muuttunut niin paljon enkä tiedä, osaanko olla osa sitä menettämättä itseäni.

tunnen suurta etäisyyttä ikätovereihini, se viiltää totuuteni peilinkirkkaalla säväyksellä kosketettuaan minua lähempää kuin koskaan aikaisemmin. se vahvistaa aavistukseni siitä, etten oikein osaa löytää omaa paikkaani. en osaa puhua pojista tai yön pikkutunteihin jatkuneesta juhlimisesta, kammoan kouluunmenoa ja toisinaan itken päästessäni pois, enkä koe itseäni osaksi samaa maailmaa kun kuka tahansa vastaantulijoista kaupungilla kävellessäni. on kuin kylmä muuri erottaisi minut kaikista, ystävistä ja jopa entisestä sielunsiskostani. en unelmoi myöhään ulkona riekutuista öistä vaan kädestä kädessäni, teekupista kylmän huurteen täyttäessä ikkunaruudun alleen. kärkitossuista ja korkeista loikista tanssisalissa, sillä rakastan omistautua löytämälleni kauneudelle. kavahdan ihmisten arvostelua ja tunnen sisälläni sympatiaa niin, ettei minua ymmärretä, sellaisia ihmisiä kohtaan joita muut sanovat pahoiksi. koen jonkinlaista surullista yhteisymmärrystä heihin. olen valmis uhraamaan tunnin kärpäsenpelastusoperaatioon löytääkseni sille turvallisen tien ulos. en tahdo olla siellä missä muutkin vaan yksin ja omassa rauhassa niin kauan kuin en saavuta johonkuhun tähän mennessä vain aniharvojen ihmisten kanssa kokemaani syvää unenomaista yhteyttä. suuret ihmisseurat ahdistavat, mutta toisinaan osaan pysähtyä alati vellovaan ihmisvirtaan ja luoda ympärilleni kuplan, jossa hengitän vapaammin kuin missään. pitkäaikainen runsas seura on se mitä en kestä, tarvitsen omaa tilaa. minä en yksinkertaisesti kaipaa sellaisia asioita kuin ystävieni kuulen kaipaavan. en tunne kenenkään ymmärtävän minua ja ottavan aidosti vastaan, en kenenkään muun kuin itseni, ja itse minä taas tapaan kokea eloani kohtaan niin valtaisaa, synkkänä massana vellovaa samearajaista vihaa. jopa kadonneet unelmani ovat jotain aivan muuta, eivät räiskyvää naurua ja syvänpunaista boolia, halauksia tai arkista yhteenkuuluvuutta vaan veden liplatusta varpaissani, tuulentuivertamia hiussuortuvia. en tunne oloani mukavaksi pyöriessäni bassojyminän tahdissa vaan kuuntelen klassista päivät pääksytysten, ja sen oikean kanssa minä tanssisin valssia.
"sä taidat olla sellainen haaveilija", nyökkäsin hämmentyneenä. ventovieraan tuttavallisuus ei ollut onnistunut eikä hän todellisuudessa voinut tietää mistä puhui, mutta sanat lämmittivät oudosti mieltäni. hymyilin sisälläni hieman alakuloisesti, niin minä taidan olla. en koe sulautuvani tähän maailmaan, sen kovaan kylmyyteen, säröihin ja synkkiin sisällissotiin vaan kaipaan keijuja, kimalletta ja kultakauriita.
juuri nyt en vaan jaksaisi pitää sydäntä läsnä haaveissanikaan.

muuten kaikki näyttää toivottomalta. määrittelemättömän mutta liikaa nielevän osan ajastani minua vain ahdistaa niin hirveästi etten oikein osaisi olla, toisaalta haluan tehdätehdätehdä, olla liikkeessä ja suorittaa, ja toisaalta voisin jäädä ikiajoiksi kotiin nukkumaan. tänään tajusin ulkoilleeni sen itsensä vuoksi viimeksi kun oli talvi. olen pelännyt päivänvaloa. viikot kuluvat uskomatonta vauhtia, aamu vaihtuu uuteen ja ilta seuraavaan, minä kuljen silmät sumeina perässä. näen kyllä kaiken, mutta se ei liikuta minussa juuri mitään. kaikki on vähintään kummallista, vaikken jaksaisikaan ajatella, sillä samalla tunnen hirveästi; en vain muista, koska olisin viimeksi tuntenut todellisena muuta kuin surua tai epätoivoa. aina kun ajattelen aikaa eteenpäin, hyökyy ylitseni suunnaton lamaannuttavan tuskan aalto, ei väliä onko ajanjakso seuraava päivä vai vuosikymmen. en osaa odottaa mitään, en osaa toivoa tulevalta, en osaa nähdä muuta kun sisällönrikkaudesta riippumatonta merkityksettömyyttä. en osaa hymyillä aidosti. mutta toisin kuin kaksi viikkoa sitten, en enää harkitse itseni kovettamista, kivistä ulkokuorta. tunteeni ovat sieluni ja sydämeni, ne ovat koko elämäni, kaikki mitä minussa on. vaikka suru on synkkä ja pohjaton, saan siitä jonkinlaista omalaatuista voimaa. se saa minut tuntemaan, että olen elossa.




- varis

kuvat we♥it.comista.

mitä pidemmälle kuljen, sitä pahemmin eksyn

ballet music - pliés, 2/4 beats
olen alkanut taas itkeä. silmäni vuotavat alituiseen utuista surua, jonka syy on ajatteluni ulottumattomissa. koulussa, kotona, juna-asemalla, kaupassa - se voi iskeä missä ja milloin tahansa, ja silloin joudun keskittämään kaiken minusta vielä löytyvän voiman ja vahvuuden patoamaan kyyneleet ripsien taakse piiloon ja estämään niitä juovittamasta kasvojani ohittamattomaksi merkkitauluksi. terapiassa alistun kasvattamaan ympärilleni suolaista merta, sillä ilmeettömyys veisi puhekykyni. mutta minuutit loppuvat aina kesken ja kaksi kertaa viikossa on liian vähän. ne ovat pelastusrenkaani, josta uneksin valveillaoloni jokainen sekunti.
olen aivan loputtoman rikki ja hukassa. suhteelisen lyhyessä ajassa kaikki on muuttunut ja maailmani on kääntynyt ympäri jättäen minut varjopuolelleen aivan yksin. tunnen itseni katkeraksi ja ahdistuneeksi, pelkään, vihaan ja syyllistyn, ajatukseni ovat yhtä sotkeentunutta piikkilankakerää, joka pistää ja raapii jos yritän ryhtyä avaamaan solmuja. olen kaikista tuntemuksista ja takaraivossa hetkeksikään taukoamattomasti jyskyttävästä paineesta niin sekaisin, etten kestä. hyvin hauraiden narujen varassa riippuneet ihmiskontaktini söivät hiipuessaan myös haaveeni uusiin, ja vetäydyin takaisin kuoreeni. sattuu liikaa - olen väsynyt yrittämään. en tahtoisi millään jaksaa muiden läsnäoloa edes pakollisten koulutuntien ajan, ja vaikka käsitän kyllä ajatksen absurdiuden, tunnen ympäristöni huokuvan minun kohdistuvaa pohjatonta vihaa ja halveksuntaa. kukaan ei huolehdi minusta. kukaan ei kaipaa minua. en kiinnosta ketään, ja niin kauan kuin syön enkä tapa itseäni, ei kenellekään tunnu olevan väliä onko jokapäiväinen eloni tyyntä vai tuskan taukoamatonta myrskyä. kun minä tahdon kuolla, kukaan ei ole lausumassa kieltoa. saan taistella ajatuksiani vastaan yksin.

kaikki tuntuu niin epäreilulta, että olen alkanut vihaamaan muiden onnea. en tahdo puhua kenenkään kanssa yhden ainutta sanaa, enkä taatusti jaksa kuunnella sitä naurua tai elämänriemua. se lietsoo sisälläni synkkää liekkiä, joka korventaa sisukseni yksi kerrallaan. ja minä pelkään ja inhoan näitä ajatuksiani. katkeruus syö minua. minä vain näen kaikessa niin suurta vääryyttä, en käsitä mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän kivun. mikä minussa on vikana, miksi minulta evätään oikeus onneen? tuntui huojentavalta, kun terapeuttini totesi, että kyllähän se epäreilua onkin. kysyin, eikö ole väärin ajatella sellaista, mutta ei se hänen mukaansa ole.
olen ajatellut toisenlaista tietä viimeisenä vaihtoehtona. jos se saakin silmäni kirvelemään nyt, ei mikään loppupeleissä voi kuitenkaan sattua näin paljon kuin nyt; ulkopuolisuus ja yksinäisyys, hyväksynnän puute ja halveksunta, varsinkin kun ne tulevat läheltä, kuvottavat mieltäni ja vavisuttavat kehoani, ne ovat jo murtaneet sydämeni. ilman sitä ja sen lähettämiä luonnolleni tyypillisen vahvoja signaaleja kaikki olisi helpompaa. voimakkaat tunteet ovat aina olleet iso osa minuuttani, jopa ylpeyden aihe, mutta tällä hetkellä on helppo uskoa, että kipu vie lopulta voiton. siksi itken; olen lähellä valmista antamaan pois tunteeni vastaan turtunutta rauhaa, kovettamaan itseni ja sydämeni liian raskailta iskuilta. voisin katkaista viimeiset hatarat yhteyteni ihmisiin ja eristäytyä, liittyä kuoroon joka lausumatta sanoo minut jätettävän rauhaan.

ja samalla haluan huutaa: auttakaa. eikö minua kukaan oikeasti näe? voi ottakaa minut takaisin, kohta on jo myöhäistä.
en osaa unelmoida kuin ystävistä, yhteenkuuluvuudesta ja siitä että kelpaan.

on minulla kuitenkin yksi rakkaus: baletti. näinä hirveinä päivinä olenkin hukuttanut itseni tanssiin, olen hengittänyt tunneista ja paennut ongelmiani sorjiin säveliin. olen uneksinut, katsellut ja lumoutunut. vielä joskus minäkin haluan voida tanssia noin, vakuutin itselleni. "se on jotain, minkä takia voisinkin elää, ainakin vielä vähän aikaa", sanoin ääneen terapiassa, nautin saamastani hymystä ja elin iltapäivätunnin malttamattomasta odotuksesta. haluaisin vain tanssia, tanssia ja tanssia. tänään tulin kuitenkin ensimmäiselle tiesululleni, ja on pakko hiljentää tahtia; normaalin kahden viikkotunnin sijasta minulla on tältä viikolta takana tähän mennessä viisi. olisin halunnut mennä koululle huomennakin, mutta ymmärsin olevan parempi pitää hengähdystaukoa. polven takana olevat lihakset oikuttelevat eivätkä ajatukset tahdo jaksaa kiriä kiivaampaa tahtia. kiinniottojakin on jäljellä enää yksi, ja sen tarvitsen lauantain tuntia varten. viikon päästä alkavalle uudelle jaksolle ja sitä seuraavalle kesäkaudelle äitini oli ehdottoman myötämielinen maksamaan minulle edes vähän lisää tunteja. into sykkii sydämessäni niin kantavana, että rajaksi on pakko laittaa todelliset voimavarat.


en vain jaksaisi nähdä syystä suoriutua päivästäkään ilman balettia. vain siellä hengitän, elän, olen ja avaudun. sävelten sitovat aistini nöyriksi palvelijoikseen, mutta siitä huolimatta minä tunnen ymmärrän olevani vapaa.

- varis

kuvat we♥it.comista.

syvä sorja hengitykseni

lord of dance - warriors

karl jenkins - adiemus

pachelbel - canon in d
musiikin ensitahdit värähtivät ilmoille odottamatta. vain hetkeä aiemmin olivat edelliset tytöt keimailemin askelin kadonnet salista kuin parvi merenneitoja kultakimalteisine pukuineen, ja huomioni oli voitettu; minun silmäni, korvani, sydämeni suorastaan huusivat lisää. vanhanajan viininpunainen sametti kahisi kun päivän seuraavat kuningattaret asettuivat edessämme valmiiksi, heidän olemuksessaan oli nuoren kotkan ylväyttä ja samaan aikaan siroa estetiikkaa, joka ei antanut alaa nöyristelylle. tilan vallanneet vikkelät viuluntahdit, sorja huilunsointi ja jyhkeä bodhrán ottivat tytöt riemuntanssiinsa kuin vanhat ystävät, sisäpiiriin, jossa ääni ja liike kiirivät kilpaa. heistä paistoi niin suunnaton ilo ja keskittyminen, tyyni mutta täydellinen antautuminen. se ei ollut pelkkää motoriikkaa musiikin tahtiin, se oli osa sitä. ei haparointia. ei epäselvyyttä. ei ollut kyysenalaista, etteikö koko sali olisi sykkinyt jotain niin suunnatonta mahtia, etten usko kenenkään olleen saamatta siitä osaansa. jouduin pinnistämään kaikki voimani ja tahtoni, koska minut oli vallannut niin suuri oivallus ja ymmärrys, ettei viikkojen padottu suru tahtonut enää pysyä sisälläni. mutta en halunnut itkeä. en halunnut kiittää kyyneleillä tilannetta, joka oli suonut minulle mahdollisuuden elämänhalun kipinöille. ja minä en arastellut, olin kykenemätön muuhun kuin antamaan sen huokua sisääni hyökyaallon voimalla.

takana olevat kaksi tuntia tanssia olivat sitoneet sisälleni sellaisia monimutkaisia rakenteita, joita en oikein vielä ymmärtänyt. en etenkään ennen ensimmäistä oppilasnäytöstä, enkä täydellisesti vieläkään. rakkaista rakkainta balettia, aivan toisen maailman katutansseja joissa annoin itselleni luvan sekä yrittää että epäonnistua ja hymyillä päälle, kauneudellaan sävähdyttävää kevyen jazz-vaikutteista showta ja irish dancea, joka nappasi minut koukkuunsa aina siitä hetkestä kun ovi käytävästä saliin oli sulkeutunut takanani. vain ympäristöstä kaikkensa ammentava jännite ja mielessäni kehossani kasvoi tunti toisensa perään, mutta mitä korkeammalle se nousi, sitä vapaammaksi ja elävämmäksi itseni tunsin. olin samaan aikaan täysin rentoutunut, kotonani enemmän kuin olen missään aikoihin tuntenut olevani. ja minä todella olin siellä. en omassa rautaseinäisessä kuplassani, vankina ja eristettynä, vaan siellä ruoholahden tanssikeskuksessa paitsi konkreettisesti myös henkisesti. olin ainakin hetkeksi ylittänyt minun ja muun maailman välisen rikkumattoman rajan ja liki huomaamatonta sivupolkua sujahtanut osaksi tuota pientä todellisuutta joka joka tapauksessa oli yhtävertainen osa elämänverkon moninaisia maailmoja.

löysin aukottoman yhteyden elämään kaksi vuotta sitten loikkiessani rakkaan puputyttöni seurana silkasta heittäytymisen riemusta osaston pelisalin valtaisilla patjoilla, joiden alle olimme hoitajien kärkkäistä kielloista huolimatta keränneet kirjavan joukon jumppapalloja. löysin sen tanssiessani toista tanssikokonaisuuttani wanhoja, kun helmikuun viidentenätoista aamuna olin ikäluokkani toisen puoliskon kanssa läheisellä peruskoululla. unohdin ajatella askeleita, minä vain nautin, liikuin ja elin, ja loppu tuli luonnostaan, hymyilin alle kymmenenvaaksaisille kirkassilmille kaikkialla ympärilläni. heille olimme jotain niin todellista, että se riitti - fantasiasta nykymaailmaan karanneita prinsessoja. petroolinsinisessä pitsikirjailussa ja liehuvissa hihoissa tunsin itseni kauniiksi.
ja minä koin sen jälleen tänään. eikä tämä tunne kalpene useammasta kosketuksesta; jopa päinvastoin. joka kerran uskon siihen aina enemmän. joka kerran lähden mukaan vielä entistäkin suuremmalla antaumuksella, joka kerran mieleni osaa vastaanottaa yhä enemmän. ja vaikka välillä havahduinkin kiusallisen tietoiseksi toisiinsa ottavista reisistäni tai koin sorjien teinityttöjen rinnalla oloni epämukavaksi, kun viha kehoani kohtaan kimposi peileistä takaisin itseeni, ne olivat vain ikäviä tunteita ja inhoa. minua ei kaadettu maahan; ne eivät yltäneen kilpailijoiksi elämälle, joka oli vihdoin hyväksynyt minut hetkeksi huomaansa niin kokonaisvaltaisesti kuin mitään olenkaan kaivannut.

ja vaikka vihaan itseäni yhä, ja kaikkea minussa, vaikka vaihtaisin itseni kehen tahansa, en tänä iltana olisi valmis kuolemaan. pidätetty kyynel vierii yksinäisenä pitkin poskeani. en halua antaa tätä pois. vaikken ole ollenkaan varma, sovinko joukkoon - oikeastaan en edes ajattele sitä. en koe yhteyttä muihin ihmisiin, enkä sellaista luultavasti voikaan kokea, mutta johonkin. ja onhan minulla yksi ystävä, joka onnistuu jo murtautumaan läpi kuoreni niin lähelle minua kuin se suinkin on mahdollista, niin lähelle - tiedän sen - etten syytä jaksaisi käsittää. takana on jo kaksi hyvää päivää, toinen tuon ystävän kanssa ja toinen sen jonkin. en tiedä, kuulunko maailmaan. mutta tällä hetkellä kykenen nauttimaan, enkä katso sen pidemmälle.

minulla on niin vähän mitään, että se jättää varaa paljoon. minuun mahtuisi paljon. paljon tanssia. se on minusta kiinni, vaikken muusta olekaan kanssanne yhtä mieltä.
olen päättänyt alkaa täyttämään tyhjiötä, jossa elän.

- varis



ensimmäinen ja viimeinen kuva we♥it.comista.

taakkana sydämessä

muse - map of the problematique
tajuan aina vain enemmän, että millainen salaisuus elämä minulle on. suuri mysteeri, ihmeellinen ja sävähdyttävän jännittävä kuten riemulla havainnoin sitä ympärilläni - kietoutuneena satenkaarenväriseen savupilveen joka on aivan liian kirkas katseelleni läpäistä. mutta se on myös salaisuus, ja mitä pidemmälle kykenen kurkottamaan, sitä syvemmin ymmärrän, ettei se minulle tule avautumaan. minä kyllä näen sen maailman, korean ulkoseinän ja sitä myötä avautuvan rajattoman taivaan, ihmiset sisällä tunteiden kirjo kuin ilotulitus. ja hahmotan kivuliaan selvästi, etten minä mahdu sinne. se ei oikeastaan satu, olen kasvanut tuntien erilaisuuden siemenen itävän sisälläni. minuun sattuu teeskennellä joka päivä kulkevani sitä kohti. tiedän, minä vain tunnen, joutuvani joka tapauksessa jäämään rajamaastoon sinne mistä muut jatkavat eteenpäin. ja siksi olen niin pohjattoman yksin.

en kyseenalaista sitä, etteikö parantumalla voisi paljastaa itselleen jotain upeaa, saada kokea elää kierrellä nauraa rakastaa ihmetellä, nattia, ja oppia onnellisuutta. löytää uutta. olla sinut myös itsensä kanssa, ja sillä olisi painoa, sen tiedän sanomattakin. en kyseenalaista edes sitä, ettenkö itse pystyisi parantumaan - tiedän, että pystyn, jos haluan, ja askelta vaille valmiiksi löydän haluamattakin. mutta paikka maailmassa, se on vaikeampi lunastaa, ja vain mahdottomampaa on tehdä lunastettavaksi jotain mitä ylipäätään ei ole (jo Antoine Lavoisier ja häviämättömyyden laki, 1789.)
näen ympäristöni taas niin harmaana. jokainen päivä toistaa edeltäjäänsä, tunnit viipyvät ikuisuutena ja kun räpäytän silmiäni, takana onkin taas yksi viikko; aika on niin kamalan suhteellista ja käsityskykyni ulkopuolella. en tiedä. minusta ei tunnu erityisen pahalta eikä sen enempää hyvältä, tuntuu aina vaan ei miltään, ja joskus musertavan hirvittävältä. toisinaan koen sellaisia muutaman tunnin mittaisia epätodellisuuden aaltoja, en oikein tunne itseäni ja olen läpeensä poissaoleva, ja aina välillä on kuin havainnoinnistani jäisi sekunteja välistä. en oikein näe missään mieltä. en jaksaisi mennä edes balettiin, vaikka vain ja ainoastaan tunneilla minä heräänkin henkiin. toisessa todellisuudessa, satumaassa joka ottaisi minut avosylin, ja vaikka se on täällä pelkkää harhaa, sinne minä synnyn todellisempana kuin koskaan. helsingin kalpeassa kevätloskassa kuolen aina uudelleen.

oleminen ihmisten keskellä käy aina vain mahdottomaksi. se on rintaani kalvavaa ahdistusta, kuvottava tunne. tarkkailen ohikulkijoitani kuin haukka, jokaista, arvioiden jokaisen jalustalle, ainakin jonkinlaiselle. siinä skaalassa ryvin itsepohjamudissa, mutta julkisuudessa olen keskellä jotain minne en kuulu. kukaan ei kuvatessani käsitä sitä kamaluutta, mitä kaupungin laihat minussa sytyttävät, se kalvaa minut elävältä. enkä puhu nyt anorektikoista, kaupassa ravintosisältöjä lukevista tyhjin käsin lähtevistä kauriinkoipitytöistä, en vielä kymmenettä kesäänsä näkemättömistä lapsista tai riukuleista teinipojista, tarkoitan kaikkia. voi, jalkani varsinkin, ei kukaan ole minua suurempi. häpeän itseäni niin suunnattomasti ja haluan lakata olemasta, koen olomuotoani kohtaan suunnatonta vastenmielisyyttä jota en enää jaksaisi kestää. kaipaan jotakuta vain puristamaan minua kädestä kulkiessani sen väkijoukon halki, laskea taakka elostani jonkun toisenkin käsivarsille. olen niin pettynyt itseeni joka suhteessa, vihaan miltei kaikkea mitä ikinä kykenen itseeni ikinä kykenen yhdistämään. en edes mieluusti käytä sanaparia minä-itse, se viitannee inhimillisyyteen, ehkä huonoon itsetuntoon. tämä-mitä-olen on jotain niin oksettavaa, ettei silloin pitäisi puhua itsetunnosta vaan laatunsa tiedostamisesta. kuinka haluaisinkaan eroon minusta, kokonaisvaltaisesti! haluaisin haudata itseni, kaivaa mullasta kuopan ja tasoittaa maan niin koskemattomaksi, ettei minun enää koskaan tarvitsisi huolehtia sieltä jonkun minua huomaavan.

päiväni ovat niin loputtoman yksinäisiä, sillä vaikka tarraudun ystävään mielessäni tiukemminkin kuin tarvitsisi ei kohtaloani jaa kukaan eikä yksikään voi siten minua lopulta ymmärtää. sieluni on pelkkä veden päälle hauraiden parrujen varaan kasattu kaukainen hökkelikylä, yhdessä talossa asuu ahdistus, toisessa pelko, seuraavassa ulkopuolisuus, kolmas on hotellina varattuna sille polttavalle paniikille joka vavisuttaa jyhkeää ruhoani kuin vaivaista haavanlehteä. kaiken kuninkaana kukkulalla hallitsee aava alamaisiaan, palatsin seinissä marmoria ja katto kultalaatoista, eikä aava enää edusta vain syömishäiriötä vaan kaikkea sitä kamaluutta jonka se minussa löysi. ja kaikkea horjuttaa tuulenpieksemänä peilikirkkaiksi lammikoiksi itketty historiankoe, käsi kipeänä kirjoittamisesta, keho kuin kuritteleva varsa. paino heittelee joinain viikoina seitsemänkin kiloa ja vatsa turvottaa kuin kehitysmaan lapsella. yhtäkkiä tajuan, että olen heittänyt syömisissäkin kuperkeikkaa; en suinkaan taivu valehtelemaan, en koskaan, mutta kun en saa hallita määriä tai kaloreita, tarraudun niistä alitajuisesti tietoisemmaksi kuin tarvitsisikaan ja kiedon kontrollin uusiin mahdollisuuksia kaventaviin maneereihin, keinottelen ne sitoumusteni ohi ja lomitse.

seuraavana hetkenä olen taas terve.

- varis


kuvat we♥it.comista.