
Turku, sumuinen keskiviikkoaamu Silja Linella, viides syyskuuta tänä vuonna kello kahdeksan neljäkymmentäseitsemän. Nousen tokkuraisena portaita autokannen alaisesta hytistäni. En saanut nukuttua juuri lainkaan, mutta se ei johtunut moottoreiden pauhusta. Itse asiassa ne rauhoittivat, tunkivat äänekkäinä taukoamatta laukkaavien ajatusteni tielle.
Laivan kuulutetaan lähtevän; voiko kello tosiaan tulla jo yhdeksän? On kuin vasta eilen olisin saanut sen hirvittävän soiton – Hugo, se nainen sanoi, tiesi nimeni. Kolme päivää. Siitä on kulunut jo kolme turtuneen tyhjää päivää. Ja samalla nämä päivät ovat tuntuneet ikuisuudelta, vaikken olekaan sitä pahemmin ajatellut. En ole edes itkenyt. Olen menettänyt kaikki tunteeni samalla tapaa kuin maailma sinä lauantai-iltana menetti värinsä.
Saavun neljänteen kerrokseen. Ihmisiä kuhisee joka puolella, kaikki haluavat ehtiä kannelle katsomaan etääntyvää satamaa. Yhdentekevää. Kävelen väkijoukon halki ja silmäni ovat nauliintuneet eteenpäin, vaikken näekään mitään. On kuin meri velloisi laivan sisällä yhtä lailla kuin ulkona, valtava ihmismeri joka täyttyy naurusta, huudoista, vauvan itkusta, silmistä korvista hiuksista käsistä, nielaisten yksittäisen ihmisen vaivatta kitaansa. En turhaan vaivaudu pyytämään anteeksi ohittaessa tönäisemältäni rouvashenkilöltä, tiedän, ettei tuon närkästynyt ilme siitä todennäköisesti mihinkään muuttuisi. Enkä sitä paitsi jaksa välittää pätkääkään. Kulkiessani kohti laivan keulaa väki alkaa harveta, ja lopulta muita ei enää ole. Tuuli lyö vasten kasvojani kun avaan oven yksinäiselle kannelle. Ympärilläni on hiljaista ja autiota. Kaikki haluavat olla laivan perässä ja nähdä mantereen, typerät turhamaiset ihmiset, heiluttavat siellä kuin viimeistä päivää ja poseeraavat ottaakseen toisistaan kuvia pienillä vaaleanpunaisilla pokkareillaan. Lokki kirkaisee. Yhtäkkiä minut valtaa outo tunne, että se ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu ikinä voisi. Se istuu laivan kaiteella, kallistaa päätään ja katsoo minua terävillä, älykkäillä silmillään. Katson takaisin ja kallistan päätäni peilikuvana vastakkaiseen suuntaan. Lintu kirkuu uudestaan ja nostelee jalkojaan kärsimättömänä. Nopeasti kuin myrskytuuli se leyhäyttää siipensä levälleen, pitkät, kauniit, lihaksikkaat raajat, joiden sulkia ilmavirta kevyesti kutittelee. Vain silmänräpäys ja se on poissa, ylhäällä taivaalla, irtonaisena tästä maailmasta; vapaana tekemään, mitä haluaa ja menemään, minne haluaa. Askellan kaiteen viereen ja tartun sen hyiseen pintaan kylmän kirjomilla käsilläni. Katseeni kohoaa seuraten tuon nuoren, ylvään olennon leikkiä tuulessa, rauhallista liitoa ja sitten voltteja ja kieppumista pyörteisissä virtauksissa. Ja sitten katson alas. Näen tumman, synkän - miltei mustan - edestakaisin vellovan massan. Valkoiset pirskeet rikkovat välillä uhkaavan pinnan. Kuohunta kutsuu minua. Meri ei kerro salaisuuksiaan kaikille, mutta minulle se puhuu. Seison siinä ja vain katson sen syvyyksiin.
Pieni kerrostaloyksiö Tukholmassa, kolmas maaliskuuta samana vuonna, päivä on kääntynyt illaksi.
”Mennäänkö mekin naimisiin?”
”Ai häh?” havahdun hämmentyneenä. Makaan sohvalla pää Noryn sylissä kyllästyneenä katsomaan tuota toivottoman mitäänsanomatonta toimintakomediaa.
”Etkö sä yhtään seuraa?” Nory kysyy ja heristää sormeaan ilkikurisesti. Lempeät pähkinänruskeat silmät kuitenkin kertovat toista tarinaa. ”Rick ja Laura menevät naimisiin. Rick kosi juuri.”
”Ai.” Pysähdyn miettimään. Ennen olisin saattanut pitää tilannetta kiusallisena, mutta en enää. Olen jo kyllin lähellä häntä. ”Ehkä me mennäänkin.”
”Mä haluan sitten isot häät.”
Kohottaudun kyynärpäideni varaan niin että kasvomme ovat samassa tasossa. ”Eipäs”, totean kärsimättömästi, ”ei siinä ole mitään ideaa. Iso joukko ihmisiä joita me ei oikeasti tunneta? Minusta… minusta pienet häät olisivat parhaat. Lämmin tunnelma, hyvää ruokaa ja ystäviä, ei turhaa prameilua. Sulla on kaunis valkoinen puku, sellainen perinteinen, pitsiä ja harsoa, ja mikä se kiiltävä kangas olikaan? Satiinia. Papin on oltava meidän kirkosta, Alvin on niin hyväsydäminen ja mä olen tiennyt pienestä asti, että se vielä vihkii mut.” Kuulen riemastunutta naurua ja menen aivan hämilleni. Mitä minä oikein puhun? Noryn hihkumiselle ei kuitenkaan meinaa tulla loppua ennen kuin hän pysähtyy haukkomaan henkeä kyynelet silmissä, ja minuakin alkaa hymyilyttää.
”Ihan rauhassa”, totean. Nory katsoo minua kuin pakahtumaisillaan onnesta ja yrittää sukia korvan taakse hunajaisia suortuviaan, jotka siellä jo ojennuksessa ovat. Mutta hänellä on sellainen tapa.
Toukokuu, ICA-supermarket Sankt Eriksgatanilla kolme vuotta ja neljä kuukautta aikaisemmin. Edessäni seisovalla miehellä on tuuhein parta mitä olen ikinä nähnyt. Yritän olla normaalisti, mutten voi lakata tuijottamasta. Joka kerta kun mies avaa suunsa miltei näen kuinka sanat mutkittelevat harmaiden haivenien välistä haipuen matkan varrella vaimeiksi ja epäselviksi. Mielessäni käy, mahtaako miehellä olla vaikeuksia hengittää.
”Kolmekymmentäseitsemän, kiitos.” Ajatukseni keskeyttävä ääni on aivan toisenlainen – kirkas ja nuorekas, kuin joulukellojen helinä. Toljotan kassaneitiä, joka hymyilee ystävällisesti mutta näyttää siltä että kysyy maksua jo toista kertaa. Kuinka noloa!
”Anteeksi”, mutisen ja kaivan setelin ja kolikoita taskustani. En voi olla tiedostamatta, kuinka puna nousee kasvoilleni, vaikka hyvin tiedän sen kirkastuttavan niitä entisestään.
”Mm..” kassaneiti laskee rahat kerran ja toisenkin. ”Tästä puuttuu kolme kruunua.”
Puna poskillani syvenee. Vilkaisen taakseni. Ihmiset näyttävät hermostuneilta, he tuijottavat minua kiukkuisina. Pitkä jono muuttuu mielessäni myrkkykäärmeeksi, se elää ja kiemurtelee valmiina hyökkäykseen. Kaivan taskujani tuntien käsieni hikoavan. Ei yhtäkään kolikkoa.
”Mä… ei mulla olekaan. Mä, öö, tulen joku kerta uudestaan.” En uskalla kohdata tiskin takana istuvan naisen katsetta, mutta sivusilmällä huomaan että hän kallistaa päätään kuin miettien sanojaan, ja päätän jatkaa matkaani. En kestä katsoa noita ihmisiä. Yskäisen ja otan nopean askeleen eteenpäin.
”Hei, odota.” Se on kassaneiti – pysähdyn ja käännähdän. ”Menkööt tämän kerran”, neiti sanoo. ”Eihän se ole kuin kolme kruunua.” Enää en voi olla katsomatta häntä. Hän onkin hyvin nuori, melkein lapsi vasta, vaaleanruskeat hiukset ja paljon pisamia. Hän hymyilee minulle ystävällisesti, mutta jokin hänen pähkinänruskeissa silmissään huutaa surua. Äkkiä kassan taakse ilmestyy toinen ihminen, keski-ikäinen silmälasipäinen mies.
”Vaihdetaan niin pääset lähtemään sinne sairaalalle. Ei muuta kun reilusti voimia nyt sitten!” mies sanoo tytölle ja puristaa tätä kädestä. Pähkinäsilmä kiittää, niiata niksauttaa huomaamattomasti ja ottaa laukkunsa lattialta. Hän tekee lähtöä.
”Hei, öö… odota”, sanoo suuni kuin itsestään ja saa minut ällistymään. ”Mikä sun nimi on?”
Pähkinäsilmä hymyilee lämpimän hämmästyneenä. ”Nory.”
Numero. Pyydä numero. ”Voisinkomäsaadasunpuhelinnumeron?”
Nory.
Tukholma, saman ICA-marketin ulkopuolella, ensimmäinen syyskuuta tänä vuonna. Tididididiidiidididindindi—
”Haloo?”
”No hei, Ebba Johansson täältä sairaalalta.” Huokaisen ääneen. Mikä helpotus!
”Niin?”
”Puhuin tässä juuri Noryn vanhempien kanssa. He kehottivat soittamaan myös sinulle.”
”Joo”, totean, ”kiitos.”
”Niin kuin tiedätkin, Nory jäi jo eilen illalla tänne yöksi. Jouduimme antamaan lääkkeitä, mutta hän nukkui aivan rauhassa…” Naisen sanat menevät ohi korvien, oloni on vain niin helpottunut. Kaikki menee niin kuin pitikin. Kävelen keskustan suuntaan illan hyisessä hämärässä, mutta tunnen sydämeni kevyeksi ja sieluni onnelliseksi. Itse asiassa, tuntuu kuin nousisin ilmaan jokaisella askeleella.
”Milloin Nory pääsee lähtemään?” kysyn puhelimeen, tällä kertaa piittaamatta hyvistä tavoista ja naisen kesken jääneestä puheesta. ”Meillä on matka varattuna tiistaiksi. Aamuksi. Pitää olla aikaisin. Maanantaina olisi paras, ei, kyllä jo huomenna-”
”Hugo”, nainen keskeyttää lempeästi, ”olen hyvin pahoillani. Noryn sydän pysähtyi tänään kello kuusitoista kaksikymmentäviisi.”
Suljen puhelimen.
Nyt. Nojaudun kaiteen yli – se ottaa kylkiluihini, kurottaudun vielä hiukan edemmäs. Kuulen lokin huutavan jossain kaukana, mutta enää en kiinnitä siihen huomiota. Silmäni painuvat kiinni. Meri laulaa, sen tasainen rytmi seuraa sydämeni sykettä tu-tum, tu-tum. Ei hajaääniä, ei epäilyksiä. Kaikki on täydellisessä sopusoinnussa…
Yhtäkkiä olen meren syleilyssä. Tunnen sen kaikkialla ympärilläni. Se kutsui, ja minä kuuntelin. Nyt sen jyhkeä vaarallisuus on jäänyt taakse kuin muisto vain ja se ottaa minut vastaan lempeästi, odotetun vieraan. Kyyneleeni heräävät vihdoin, ne valuvat vuolaina silmistäni kuin virtaava koski ja yhtyvät meren ikuiseen äärettömyyteen. Annan itseni itkeä. Koko tilanteen puristava kauheus hellittää otettaan, sen kiristävä koura ympärilläni luovuttaa. Samaan aikaan on hiirenhiljaista, ei ääntäkään kuulu, ja kuitenkin meren synkeä sinfonia jatkaa päättymätöntä soittoaan, joka hitaasti, hitaasti täyttää maailmani ja silti vaipuu pois.
Hugo. Ääni äänettömyydessä. Suolavesi pakottaa minut pitämään silmäni kiinni, mutta ei estä näkemästä. ”Nory”, sanon mutta suustani purkautuu vain ilman rippeet keveinä kuplina, jotka leikkisästi pomppien kohoavat kohti pintaa. Meri hyökyy sisääni; en välitä. Hunajanvaaleat hiukset edessäni, silmät lämpimät kuin aurinko, syvänpunaiset huulet. Ne ovat kaikki mitä tarvitsen. Sitten en enää näe, kuva häivyttyy mielestäni ja silmäni antavat periksi valtameren voimalle, jolta ei näköaistille liikene tilaa saati tarvetta. Voinhan kuulla hänen heleän naurunsa, aistia hänen kämmentensä viileyden, haistaa makean pähkinäisen hajuveden ja raikkaan minttuisen hengityksen joka arktisen tuulen lailla hyväilee lempeästi poskiani – tiedän, että hän on siinä eikä mikään voi enää viedä häntä minulta. Hitaasti maailma loittonee yhä kauemmas, kauemmas, kauemmas…
Etäisesti tunnen vahvojen käsien tarttuvan vyötäröstäni. Olen vietävissä, niihin en voi vaikuttaa. Huokaan ulos sisältäni viimeiset jäänteet siitä mitä siellä joskus oli. Annan periksi; taakka on vihdoin kadonnut harteiltani. Sitten pimeys.
Olen turvassa.
(luovan kirjoittamisen kurssin lopputyö, syksy 2012. työn virikkeenä oli sanomalehtiuutinen.)
- varis
kuvat we♥it.comista.

















