Piikkilankakerä

Ben Hayward - Midna's desperate hour re-arrange

Ajatukset risteilevät päässäni kuin jalanjäljet lumessa, ympärilläni on hienostuneen taidokkaasti aseteltu kaaos. Mä en tykkää tästä, en tykkää yhtään. En tykkää itsestäni, tai suoraan sanoen en edes oikein ymmärrä tätä koko tilannetta. On vaikea tajuta, että minusta on yhtäkkiä tullut 15 kiloa painavampi, on kuin koko tarinani olisi yhtä julmaa pilaa. Maailma näyttää samalta kuin ennen, ja se pelottaa. Vain oikeuteni syödä on mielessäni laskenut nollille. Haluaisin niin palavasti vaan laihtua, yksi sanoo että kaksi kiloa, toinen "vielä pikkusen" ja kolmas tahtoo nähdä kakkosen johtamassa lukujonoa. Mahdollisuudet ovat kuitenkin vähissä. Ymmärrän myös, että jos lähtisin taas jahtaavaan tippuvaa unelmaani, ei leikki ehkä loppuisi koskaan. En tiedä, mitä tavoittelisin jos vielä alkaisin, mutta joka tapauksessa en sitä vapaaehtoisesti lopettaisi. Olisi siis maailman typerintä laihduttaa "edes se pari kiloa" juuri ja tismalleen nyt, kun minun on kirjaimellisesti pakko parantua.
Minä kyllä myös haluan parantua ja aina vaan enemmän. Edes se toinen puoli ei lähiaikoina ole keksinyt uusia keinoja sanoa vastaan. En kuitenkaan onnistu luopumaan laihdutuksen ajattelusta. Viime päivinä pääni on täyttynyt joka helvetin sekunti kalorimääristä, dieettivaihtoehdoista ja painoindeksin jatkuvasta tarkkailusta. Käteni vain pysyvät puhtaana pelistä, tai tässä tapauksessa toisin päin : kerta toisensa jälkeen tartun lusikkaan ja syön, syön vaikka tiedän että lihon, syön vaikka painoni roihuaa kirkkaanpunaisina palavina liekkeinä takaraivossani, syön, vaikka kukaan ei käske syömään.
Syön, syön, syön. Lihon, lihon, lihon. Ihan niin kuin tätä painoa ei olisi jo muutenkin tullut tarpeeksi. Musta on tullut pullukka ja olen myös itse siitä tukahduttuvan tietoinen.

Ahdistun siitä, että paraneminen pitäisi lopettaa, ja ahdistun siitä että tässä tilanteessa en saisi laihduttaa. Tiedän, mitä olen tekemässä - minä hitto vieköön parannun - mutten tiedä, miksi kaikki tuntuu olevan niin epäjärjestyksessä. Kuitenkin samalla kaikki on ihan normaalisti, pelottavan, puuduttavan, masentavan normaalisti. Mutta myös niin kauniin, vatsan pohjaa kutittavan normaalisti.
Välillä ahdistus paisuu yli rajojen. Välillä olo on muuten vain kamala. En tiedä mitä tehdä, kun en tiedä, mihin suuntaan jotain pitäisi tehdä. Mielessäni on tasan tarkkaan yksi ratkaisukeino tähän sotkuun, ja se on laihtuminen. Tai, on tietysti yksi toinenkin, joka tavallaan kutkuttaa mutta tavallaan on ihan out of the question. En pidä kamalasti, eikä yllättäen pidä Aavakaan. Minun mielestäni en ole vielä valmis, Aavan mielestä voisin kaatua kauniimminkin. Välillä ne sekottuu.

Kuvittele nyt päivä päivältä lupaavammat lonkkaluusi ja yhtä tahtia kapenevat ranteesi.
Ei.
Kuvittele nyt 29-kiloinen keijunvartalosi viimeisessä vuoteessaan, jonka ympärillä ihmiset kauhistuneina katselevat.
Ei.
Kuvittele nyt, kuinka ne surullisena sanoisivat "se sitten vei sen." Minä vein sinut.
EI!

Siinä tuo kauniin kuvottava unelmani.
Yhä. Vieläkin. Niin. Kyllä.
Toisinaan.

Silti mulla menee ihan hyvin, kai.

- Varis

ps. mun ei ollut tarkoitus kirjoittaa näin synkästi ja sekavasti. Kaikki synkät ajatukset vaan valuivat helpommin paperille, ei se ihan näin mustavalkoista ole. Sekavuus taas hallitsee mun ajatuksia niin hurjasti.

Paraneminen on paskaa mutta elämä toivottavasti vaivan arvoinen.

Kuvat we♥it.comista

Kuka se on joka kuiskaa vastaan

Marlon Roudette - New age



Tänään on tuntunut, että minun pitää jo mennä eteenpäin. Totuus viilsi taas kevyen naarmun kasvoihini kuiskaten ja muistuttaen: joskus on osattava antaa asioiden loppua. Minun pitää parantua, tehdä se eikä sanoa. Pitää kutoa sairauden kapeita lankoja paketiksi, ei enää levittää niitä verkoksi, ei enää edes suunnitella sitä. Olen jo tottunut saattamaan asioita etappi etapilta valmiiksi (vain muutamaan tapaan olen retkahtanut vielä uudelleen) mutta nyt on jo korkea aika ymmärtää, että ennen pitkää tämä sairaus on vietävä kokonaisuudessaankin päätökseen. Se on hyväksyttävä valmiiksi, siitä huolimatta ettei se itse tule sitä koskaan valmiiksi myöntämään. Tavotteita on miljoona saavuttamatta, mutta salaisuudeksi jää että vaikka ne olisin saavuttanutkin, tilalla olisi ollut vain miljoona lisää. Mutta kyse on minusta. Minä voin päättää. En vain halua, enkä osaa, mutta (ikävä kyllä) se ei haittaa. Että parantuisin, pakko on vain opetella.

Mua pelottaa pelottaa pelottaa, ja huolestuttaa. En halua jättää. Vielä ei (onneksi) tarvitse päästää irti sairaudesta; vaikein paikka on, että jostain silti pitää. On annettava periksi ja luovuttava tästä hetkestä. Enkä minä oikeasti halua kroonikoksi, enhän. Se tarkoittaa sitä paitsi, että eläisin koko elämäni "liian isona" - koska muuten en eläisi. Jos todella haluan tulla tyytyväiseksi tähän ihravuoristoon, mahdollisuudet käyvät vähiin. On pakko parantua. Jos haluan sitä, on pakko parantua joka tapauksessa. Toistan itseäni; turha hukata aikaa, vain turha.
Tämä kannustuspohdintana itselleni, sillä joidenkin asioiden on pakko muuttua. Tuntuu, etten osaisi saati haluaisi vielä päästää irti tyhmistä unelmista, mutta hetki hetkeltä alan uskoa enemmän että sekin ehkä pitääkin minua kiinni. Tänään tuntui, että minun olisi jo aika astua uuteen elämänvaiheeseen. Se ei ehkä käy, mua pelottaa vaan, mutta parantumispolulla on silti jo tapahduttava jotain. Vaatii rohkeutta lähteä tällaiselle tutkimusmatkalle, varsinkin kun ei edes tiedä mitä etsii, mutta rohkea satuloi ratsunsa silloinkin kun pelottaa. Mä en tiedä mitä mun pitää tehdä, onhan tämä menossa helpompaan suuntaan koko ajan. Silti lopputulos, vaikka se on vaikea määrittää, taitaa olla vain suoraa viivaa. Kai jokaisella on keinonsa, mutta mä en ole yksin ja se on pelastusrenkaani. Silloinkin kun pelottaa. Ei tarvitse olla terve tänään, ei tarvitse olla terve huomenna. Silti voi onnistua tänään ja onnistua huomenna.

On kai totta ettei me jakseta enää näin, vaikka välillä tuntuu että tätä voisi jatkaa ikuisuuksiin. Siksi muutan jotain, niin kuin säkin muutat, näki sen sitten silmillä tai sydämellä. Tämän pelin voi vain voittaa.
Tahdon elää, tahdon jäädä ihmisten mieleen. Ehkä muustakin kuin anoreksiasta.

- Varis

ps. mun menkat alkoi yli kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen. En oikein tiedä mitä ajattelisin. Tuntuu tosi ristiriitaiselta niin kuin kaikki.

Kuvat we♥it.comista, lainaus ratsun satuloimisesta ystävän tekemästä tsemppijulisteesta, alkuperältään John Waynen sanoma

Tarina vailla loppua?

Johann Pachelbel - Canon in D

31.12.2011 - joulusta:



Jouluni meni hyvin, melko häiriöttömissä tunnelmissa ja suorastaan onnellisena - en kiellä ajatelleeni kokoani joka suklaapalan ja pähkinän jälkeen, en kiellä hymyilleeni vatsani nälänhuudolle eräänä päivänä, en voi kieltää edes salaa ja tiedostamattakin laskeskelleeni joulupäivällisen kaloreita aina sitä nauttiessani. Sen sijaan voin vannoa, että nämä ajatukset saivat korkeintaan tuhannesosan siitä ajasta, vaivasta ja huomiosta, mitä ne tavallisesti saavat. Huolimatta suklaa-ahdistuksesta nappasin sinnikkäästi konvehdin toisensa perään, pöydässä maistoin ja söin vielä vatsani kipeäksi jokaisesta ruokavaliooni kuuluvasta jouluherkusta, näläntunteeseeni vastasin kiitämällä keittiön hedelmäkorille.
Olisin totta kai voinut syödä enemmänkin - mutta silti minä söin.
Olisin voinut hymyillä aattonakin - mutta silti hymyilin vilpittömästi monena, monena hetkenä sen jälkeen.
Olisin voinut arvostaa itseäni enemmän - mutta silti arvostin tajuamattani edes sen verran, että sallin itselleni sen muutaman päivän lepäämisen, herkuttelun, elämän ja ennen kaikkea siitä nauttimisen, niin kuin kuka tahansa terve ihminen itselleen jouluna sallisi.

Aina olisin voinut onnistua paremminkin, mutta niin todellakin olisin voinut huonomminkin! Kaiken kaikkiaan tunnen tämän joulun onnistuneen ihan uskomattomasti. Ensimmäistä kertaa reippaasti yli vuoteen söin ilman ateriasuunnitelmaa ja sen luomaa pakkoa, nautin lahjoista tuntematta sisälläni samaa suurista suurinta ahdistavaa tyhjyyttä, ja olin niin hyvällä mielellä, että saatoin ihan oikeasti jakaa sitä myös muille. Aavan kuiskaukset olivat yhtä läsnä kuin aina muutenkin, mutta ignoorasin ne niin hyvin, että tunsin todella olevani kauempana sairaudestani kuin moneen pitkään vuoteen.





Vaihtuneen vuoden viimeisiä tunnelmia on vähän vaikea kuvata. Helpoiten määrittäisin oloni ehkä sekavaksi, mutta ei se oikein sitäkään ollut. Ennen kaikkea ajatukseni ovat ailahdelleet - eivät vuoroveden tapaan, vaan myrskypesäkkeen joka raivoaa yhtenä hetkenä pohjoiseen ja jo seuraavana etelään. Käytännössä minulla on mennyt ihan hyvin, hieman paikallaan ehkä, sillä tavallaan vaikka otan askeleita eteenpäin, teen ne tällä vyöhykkeellä enkä oikein rohkene astua seuraavalle. Tarkoitankin siis ailahtelulla oikeastaan vain liikehdintää mieleni sisällä; tekoihin heijastuvat korkeintaan erittäin äärimmäiset tunteet, ja niiden ollessa ikävänsuuntaisia, tunnerajalla vartioivaa suojamuuria ei läpäise enää edes yksi sadasta.
Tavallaan tuntuu, että mitä pidemmälle pääsen, sitä voimakkaammin ajatukseni eroavat kahteen suuntaan. Toinen osa tahtoo parantua ja toinen taas syvemmälle sairauteen, ja hetki hetkeltä ne molemmat vain varmistuvat tavoitteestaan. En siis todellakaan voi sanoa päässeeni eroon sairautta myötäilevistä ajatuksista, vaan ne vahvistuvat yhtä aikaa terveempien kanssa. Koko tyhmää sairautta leimaava ristiriita vain kasvaa ja kasvaa! Sellaiset pohjatunnelmat, joiden päältä hetkittäiset tunteeni ja ajatukseni ponnistavat, ovat olleet aika lailla nollissa. En osaa kuvata sitä oikein mitenkään: joku saattaa kysyä multa, "mikä fiilis?", ja jos vastaan rehellisesti, sanon: "ei mikään." Siksi ne hetkittäiset tunteet, olivat ne sitten hyviä tai pahoja, vievät mukanaan vahvemmin kuin koskaan. Ymmärrän, miksi ajatuksenjuoksuuni on vaikea ehtiä mukaan ulkopuolelta.

Tuntuu, että mitä pidemmälle etenen, sitä vahvemmiksi, selkeämmiksi ja pelkistetymmiksi ne kaksi minääni muuttuvat. Se hyvä alkaa jo iloita normaaliudesta, se uskoo kehuja sairauden voittamisesta kääntämättä niitä enää ylösalaisin, haaveilee, rakastaa ja uskoo unelmiinsa. Paha puoli taas on jo karsinut kaikki koristeensa. Poissa on sairauden tuoma valheellinen onni, kaikki hohto ja loisto, jäljellä vain luita, epätoivoa, kauhunhenkäyksiä ja kiusallisia oireita. Näennäisesti siellä ei ole mitään mukavaa; silti tämä osa minusta tahtoo sitä yksinäisyydestä ja itsensä vihaamisesta lähtien ja päättyen vasta pienimpään ikävään yksityiskohtaan.
Olen hämmentynyt. Olen jakautunut kahtia. Terve ja sairas taistelevat, odottaen vain kumpi saa minut puolelleen ja voittaa siten tällä erää aivan lopullisesti ja kokonaan. En kuitenkaan pysty tekemään valintaa, koska en pysty päästämään kummastakaan irti. Mutta se tulee vielä aikanaan, eikä minulle ole lainkaan epäselvää, kumpaan suuntaan kallistun. Täytyy vaan jatkaa ja kestää, toimia sen terveen mukaan, ja odottaa, kunnes lopulta irrotan Aavan sormet olkäpäältäni, yksi kelmeä luu ja repaleinen kynsi kerrallaan.
Kenenkään ei tarvitse pelätä, että hetkittäiset tunteet saisivat minut vahingossa väärään suuntaan. Minulla on nimittäin silloinkin tarpeeksi asioita pakottamassa, että teen niin kuin oikein on.

Parempaa uutta vuotta,
- Varis



Kuvat alinta lukuunottamatta we♥it.comista, otsikko Michael Enden kirjasta

...ja että olisin onnellinen.

Agnes Obel - Katie Cruel

Taas yksi joulukuu. Kävelen pakkasaamussa päällä uusi M-koon takkini (se on petrolinsininen ja hyvin lämmin, ja pidän siitä kovasti) ja mietin, että tätä minä haluan. Tunnen elämää jalkoja vihlovassa pakkasessa ja suussani yhä maistuvassa joulukalenterisuklaassa, tunnen sitä ohi kiirehtivien ihmisten silmissä kun katseemme aina hetkeksi kohtaavat. Tunnen heidät, koska tunnen itsessäni elämän. Tunnen elämän, koska tunnen mahdollisuudet. Tiedän, että minulla on ne kaikki. Tiedän, että voin saada vaikka kaiken.

Tätä minä haluan.

Asemalla törmään alakouluikäiseen pikkutyttöön, jonka jalat ovat ohuet kuin risut ja polvitaipeet luista kulmikkaat. Silmänräpäyksessä tunteeni tekevät taas syöksykiidon alas, ja alan tottuneena katsella jokaista vastaantulijaa arvioiden: olenko minä tuon kokoinen? Junan vihdoin saapuessa katson itseäni ikkunalasista ja säikähdän. Tiesinhän minä, että mun reidet on isot, mutta en tajunnut että ihan noin isot! Alan vihata kehoani taas vielä vähän enemmän, ja silti en ymmärrä, miten päädyin tähän tilanteeseen. Yritän epätoivoisesti hokea mähaluantätämähaluanelämää mähaluantätämähaluanelämäämähaluan, mähaluan mutten saa pois mielestäni jyskyttävää käskyä väliin jäävästä lounaasta -- noin alkajaisiksi.

(En muuten ikinä jättänyt sitä lounasta väliin sen pahemmin kuin mitään muutakaan ateriaa. Elän yhä ateriasuunnitelmani orjana, ja hyvä niin, sillä ainakin säästyn ikuisuuskysymykseltä "syödäkkö vai eikö syödä?")



Ehkä pelottavinta kaikesta on se päivä kun vielä pitää päästää irti. Tavallaan teen sitä koko ajan, mutta silti seison turvallisesti sairauden syövytämillä mailla. Ennen elin sitä kosiskellen ja nykyään työnnän irti, mutta yhtä kaikki ajatus elämästä kokonaan ilman sitä saa minut yhä sävähtämään kauhusta. Olen ihan helvetin kyllästynyt ja helvetin väsynyt, ja puolet päivistä mietin vain, jaksanko enää. Mutta silti, silti en uskalla tehdä sitä yhtä asiaa, mikä pitäisi tehdä.
Irrottaa.
Toivon vain, että tämä olisi jo ohi, mutta silti pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta. Oikeastaan on aika helppoa syödä ja lihoa, on helppoa kävellä kahvilaan ja ostaa pala kermakakkua, tai vaikka kieltäytyä ystävän tarjoamasta lenkkiseurasta. Hoidan noita asioita yksi kerrallaan, ja tietysti kohdatessani ne tuntuu jokainen maailmanlopulta, mutta silti näen nyt, miten tiedostamattakin jätän kaikista vaikeimmat asiat pohjalle. Voimavarani kasvavat koko ajan, mutta niin kasvaa tekojen vaikeustasokin, ja sen seurauksena kehonsa hyväksyminen alkaa olla nyt samankokoinen haaste kuin ensimmäinen joka tapauksessa välipalan vajaaksi jättävä jäätelöpallo oli aikoinaan. En ole valmis vielä, saatan sanoa puolustellen, mutta tiedän pettäväni itseäni joka kerta, koska järkeni kertoo kyllä totuuden: rohkeus ei tule luokseni odotellen. Välillä on vain niin vaikea tietää missä raja kulkee, sillä onhan toisinaan ihan hyväksyttyä tyytyä odottamaan, tehdä asioita rauhassa ja omalla tahdillaan; ja silti se, koska parannun, on vain itsestäni kiinni, ja se tahti venyy helposti koko loppuelämääni kuljettavaksi langaksi. Haluanko todella sitä? Haluanko ihan oikeasti vain hävitä päiviä elämästäni kunnes niitä ei lopulta enää riitä minulle itselleni? Tiedän jo kuinka ruma, typerä ja kavala sairaus anoreksia on. Silti - silti - se edelleen vie sydämeni yhä uudestaan ja uudestaan. En vain opi olemaan haaveilematta luista, nälästä ja vielä-yhdestä-istumaannoususta.







Mutta se mikä kantaa, on unelmat. Unelmoin kirkkaista jäätelöpalloista ja läkähdyttävästä kuumuudesta Etelä-Afrikan kaduilla, tahdon vielä mennä naimisiin ja saada ehkä lapsenkin, purjehtia, ja kuunnella ystäväni murheita vaikka rahavaikeuksista "ylimääräisen" keksin syömisen sijasta. Unelmoin voivani hymyillä peilikuvalle, ostaessani uuden paidan tuntea olevani sen arvoinen, ja että olisin onnellinen. Vihaan katsoa tätä kärsimystä, kärsimystä ja kärsimystä, vihaan sitä miten mallinuket eivät anna meidän kävellä kaupassa ahdistumassa, ja itken ajatustakin kuunnella vielä yhdenkin kalpean kaverini lohduttomuutta kuvitteellisista läskeistä. Maailmassa on niin, niin paljon, asioita, ihmisen elämän kuuluu koskettaa niistä kaikkia. Minä haluan antaa elämälle takaisin sen minkä voin, kun olen saanut näin ainutlaatuisen lahjan elää hetken tässä paratiisissa. Ja voi kyllä! Nämä unelmat puhaltavat tuulta siipieni alle ja pikku hiljaa minä lupaan oppia pysymään ilmassa. Tästä ehkä on vielä pitkä matka, mutta sen aion kulkea pystypäin - kunnes vihdoin koittaa päivä, jolloin en enää tunne teoistani muuta kuin ylpeyttä.

- Varis, toivoen hyvää joulunodotusta ja yrittäen palata asiaan viime kertaista pikemmin ♥

Kuvat we♥it.comista.

Jos haluan elää

Linkin park - Burning in the skies


"i'm swimming in the smoke
of bridges i have burned
so don't apologize
i'm losing what i don't deserve

what i don't deserve"

Kyllä. Minä aion päästää irti. Olen todella paranemassa, ja jokaisen mutakakkupalan, vihreän viinirypäleen ja maustetun cashewpähkinän jälkeen olen taittanut taas yhden askeleen tuhatkilometrisestä matkastani. Pikkuhiljaa olen päässyt jo kokeilemaan siipiäni oikean elämän piirissä, ja oikeastaan jok'ikisen kokemuksen myötä - niiden negatiivistenkin - varmistun päätöksestä, jonka tehdessäni sen lukkoonlyönnin hetki sujui niin kauhusta kankeana. En olisi kuitenkaan ikinä muuttanut mieltäni odottamalla ja pohtimalla, en vaikka kuinka pyörittelin asioita mielessäni, punnitsin ja harkitsin. Olen koko sairauteni ajan suhtautunut tähän kaikkeen päätellen ja pohdiskellen, ja uskon että juuri se, ja luontainen harkitsevuuteni, piti niin pitkään toisen jalkani haudassa. Asia on kuitenkin vähän kaksipiippuinen: ilman pitkää valmistautumiskauttani ratkaiseva päätös ei ehkä olisi ikinä syntynyt. Minä nimittäin uskoin aina pystyväni parantumaan heti kun olen siihen valmis, ja tuolloin en missään nimessä tuntenut vielä, jos  i k i n ä , olevani sitä... tai edes haluavani sitä. Käsitykseni tulevaisuudesta oli pelkkää sumua, enkä tiennyt miten minulle salaisuuteni kanssa kävisi. En tahtonut ajatella eteenpäin, sillä en nähnyt tulevaisuuden odottavissa vuosissani mitään, en osannut kuvitella mitään, en oikeastaan sillä hetkellä edes kauheasti välittänyt asiasta. Minulla oli maailmassani vain se, mitä eniten halusinkin: sairauteni, ja siitä pidin kiinni kynsin ja hampain. En halunnut ajatella vaihtoehtoista elämää.
Salainen haaveeni ja täydellisen luottamukseni kohde oli silti aina keijupölyparantuminen.

Loppujen lopuksi en tietenkään ikinä kokenut mitään yhtäkkistä valaistusta, suurta asenteenmuutosta. Olen yhä sama ihminen kuin mitä olin lähtiessäni tähän, mieleni ei ole muuttunut vaan vain ajatukset sen sisällä (sen sijaan koen kyllä koko sairausaikani muokanneen minua ihmisenä aivan hirveästi.) Minussa elää tavallaan kaksi persoonaa, joista kumpikin hallitsee vuorollaan; niistä molemmat tahtovat vallan, ja molemmat toimivat vain toisen puuttuessa. Joka hetki ne yrittävät polkea toisensa maanrakoon, kiivetä korkeimmalle ja kierosti kuiskaillen kääntää ajatukseni ylösalaisin. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen osaan jo tunnistaa nämä kaksi puoltani melko taitavasti - nimenomaan siinä koen kehittyneeni ehkä eniten - ja ennen kaikkea tiedän myös, kumpaa minun pitää kuunnella. Olen jo oppinut, ettei hylätty puoli pysy koskaan hiljaa vaikka olisin valintani tehnyt, ei ennen kuin olen iskenyt sen maahan ja riistänyt siltä lopullisesti hengen. Siihen asti minun pitää vain olla vahva ja jaksaa vastustaa.



Minä haluan elämää; mikä sitten jarruttaa? Se, että tämä kaikki on niin uutta. Se, että minun pitäisi olla vahva. Se, että joudun luopumaan jo osaksi identiteettiäni kasvaneesta seuralaisesta, siitä minkä avulla tunsin vihdoin olevani jotain. Se, että paino on henkilökohtaisessa arvohierarkiassani edelleen ehdoton number one. Se, että kaikkein kotoisimmaksi tunnen oloni seistessäni itku kurkussa vaa'alla. Se, että ahdisessani löydän suurimman helpotuksen piirtässäni tunteideni särön sakset kädessä konkreetiseksi reiäksi käsivarteen - minkä olen luvannut lopettaa ennen kuin oikeastaan aloitinkaan. Se, että heräävä elämä tuntuu joskus ottavan enemmän kuin antaa, tiedän saavani sen vielä takaisin, mutta tällä hetkellä venyn voimieni äärirajoilla. Se, että silmäni kyyneltyvät joka kerta kun vastaan kävelee keijunvartaloinen ihminen. Se, että koulussa ajatukseni ovat feodalismin syntyperän sijaan siinä miten reisistäni tuli tällaiset. Se, että vaa'an lukemat - todelliset ja kuvitellut - toistuvat joka sekunti ajatuksissani tuhantena kappaleena. Se, että leviän koulunpenkille koko sen halkaisijan mitalta. Se, että olen liki kymmenen kiloa joskus muinoin sovitun painotavoitteeni yläpuolella. Se, että poliklinikalla vihjaillaan "napsimisesta" ja sen merkityksestä painonhallintaan. Se, että ihanteeni on yhä luinen keho vailla lihaksia, vailla sielua. Se, että tunnen päästäneeni kaiken kontrollin tuosta vaan hujahtamaan käsieni läpi. Se, että olen tätä menoa kohta paitsi virallisesti normaali, virallisesi vähän enemmänkin. Se, että koko "sairauteni" livahti karkuun minulta kuin metsästäjää pakeneva jänis. Se, että tunnun käyttävän sitä vain tekosyynä sallia itselleni ylimääräinen karkki tai raejuustoa puuron päälle. Se, että kukaan ei voi uskoa mitä kaikkea kulkee päässäni. Se, että hälytyskelloni soittavat päässäni taukoamatta viestiä "epäonnistunut". Se, että voisin jatkaa tätä listaa vaikka elämäni katkeamiseen asti.

Ennen kaikkea se, että sota kehoni ja ajatusteni välillä oli paisunut aivan järjettömiin mittasuhteisiin jo kauan, kauan ennen lihomistani ja sitä yhtäkkistä normaalipainorajan ylittämistä. Nyt minulla on vain aika sotku selvitettävänä. Olen ikävä kyllä tullut taas tulokseen, että ratkaisen tämän kaiken helpoiten laihtumalla - tällä kertaa tosin tiedän, etten tule tekemään sitä enää, vaan virheen täytyy olla päättelykyvyssäni eikä teoissani. Inho liittyy kyllä painooni, mutta oikeastaan tällä painolla ei ole sen kanssa juurikaan tekemistä. En tahdo antaa äskeisen kappaleen lannistaa teitä: olen vain rehellinen, ja kyllä, liki kaikki mainitsemistani asioista pyörivät joka päivä päässäni. Se ei silti tarkoita, että minulla menisi parantumiseni kanssa huonosti. Itse asiassa revin niitä ajatuksia ulos mieleni syövereistä ehkä hurjempaa tahtia kuin vielä koskaan. En ole yksin, ja yhdessä minä uskallan. Koska minä korjaan sadon. Minä elän onnellista elämää vielä joskus. Matkustelen, tanssin balettia, teen tyhmyyksiä, hankin vielä sen kissan, rakastan, hymyilen vähän ja naurankin ehkä.

Minä parannun.

- Varis, rakkaudella

ps. koulukiireideiden ansiosta tämänkin postauksen valmistuminen vei liki kaksi viikkoa - en vain ehdi tehdä muuta kuin opiskella, ja ne about puoli tuntia kun ehkä ehdin, olen niin uupunut ettei ajatukseni toimi. Olenkin ajatellut keventäväni lukion suorittamistahtia hieman ensi jaksosta alkaen. Mutta jos musta ei siihen mennessä kuulu mitään, niin en joka tapauksessa ole siis kuollut enkä aivokuollut!
Ajattelin muuten myös, kun yleensä postaukseni ovat aika pitkälti tätä samaa teemaa vaan, niin voisin totta kai toteuttaa jotain toivepostauksia, jos joku jotain keksii!

Kuva we♥it.comista.